tiistai 29. maaliskuuta 2011

Penninvenytyksen hinta

Sietokykyni on tullut tiensä päähän. (Onkohan tämä nyt järjestyksessään tuhannes vai tuhannennen tuhannes kerta?) Tuijotan umpikujan umpeenmuurautunutta seinää. Hapuilen peruutuskeppiä oikealla kädelläni istuimeni viereltä, selkäni takaa, niskasta ja kantapään alta. Okei, luovutan. Next step: Miten tuosta muurista pääsee yli? Raavin tiilenpäitä kynsin ja hampain, mutta tässähän seison: Suvaitsevaisuuden äärirajalla. In the end of Tolerance.

***   ***   ***    Mikä kriisi on kyseessä? kuulen sinun kysyvän. Mikäpä ei tässä taloudessa muotoutuisi kriisiksi? heitän kysymyksellä takaisin. Ota koppi ja pidä hyvänäsi: Mummolähetys! Tällä, minun kapasiteettini ja kärsivällisyyteni huomioon ottaen viimeisellä kerralla, oikea vastaus on: Vaatteet ja pukeutuminen (Kuin Anttilan vaateosaston kyltti joka johdattaa eksyneet alastomat paitalaareille ja sovituskoppirivistöjen luo) Minut johdatettiin pesuhuoneeseen mummon käskyn sanelemana. "Meidän pitää keskustella sinun vaatteidenvaihdosta." Oolrait, jutellaan sitten.. Eiku.. "Siis mistä oikeastaan halusit jutella?" (kuuloaistini on erehtymätön, mutta jostain syystä kaipasin tällä kertaa vahvistusta kuulemalleni)

***   ***   ***   Pesen vaatteitani liian usein. Mummo oli ollut haistavinaan, että pesukoppaan heittämäni vaatteet ovat putipuhtaita. (Sisälläni kohosi kiukku; Miksi mummo haistelee ja tarkastelee likapyykkiäni minun poissaollessani!) "Miten usein sinä vaihdat alusvaatteita? Entä paitoja? Minusta tuntuu, että käytät liian vähän aikaa samoja vaatteita." Puren huulta. Itkenkö vaiko nauranko? En ehdi huudahtaa väliin kuin että, Haloo Mummo! kun hän jo vuolaasti jatkaa saarnaansa omia ajatuksiaankin nopeammin. Kuulen huoneeseeni (jonne vetäydyin jäähdyttämään sisäisen pannuhuoneeni höyryjä) MainosTV:n kaltaisen myyntipuheen nyrkkipyykkäyksen hyödyistä: "Minä pesen paidoista kainalot lavuaarissa! Kun eivät ne paidat muuten ole likaisia. Voisit sinäkin..." Väännän rautalangasta, tavuttaen, kirjain kirjaimelta: M-I-N-Ä E-N A-I-O P-E-S-T-Ä V-A-A-T-T-E-I-T-A-N-I K-Ä-S-I-N. Piste. (Sanoin pisteen niin painokkaasti, että mummo oivaltaisi päätökseni lopullisuuden.)

***   ***   ***   ***   Raahasin vaatteeni (jotka muuten ovat tarpeeksi monta kertaa käytettyjä pestäviksi) takaisin huoneeseeni, ja julistin uhmaakkaasti peseväni pyykit täst´edes pesulassa. Are you happy now? (ts. likapyykki seisoo kaapissani, kunnes alan nyrkkipyykätä salavihkaa, tai äiti suostuu hakemaan haisevan kasani kotiin pestäväksi) Mummo meni mykäksi. Hän hiffasi aiheuttaneensa hienoista lisähankaluutta tyttärentyttären muutenkin ylibuukattuun elämänrytmiin. Hiljaisuus laskeutui. Mummo meni itseensä, enkä minä tiennyt kuinka reagoida. (Mummo kun ei koskaan myönnä olevansa väärässä, tai aiheuttavansa ongelmia. Minä olen aina se joka "ei ota neuvoja vastaan", ja "jonka takia yhteiselämämme ei suju mallikkaasti.")
Nyt hän, virheelliseksi ryhtynyt virheettömyyden esikuva hiipi nöyrän spanielin askelin huoneeseeni tippa linssissä. "Anteeksi kun sanoin niistä pyykeistä. Vie vaan ne sinne pesukoppaan. En minä pahalla, hyvähän se on että haluat puhdasta päällesi."

***   ***   ***   ***   Todellinen syy pyykkikriisiin löytyi päivän postista. Sähkölasku oli kivunnut huimiin lukemiin, minkä seurauksena mummo mietti päänsä puhki, mistä vielä voisi nipistää. Syyllinen sähkö- ja vesilaskujen nousuun olen luonnollisesti minä, ylimääräinen kuluttaja ja laskujen nostattaja, joten yhtä luonnollisesti: Nipistys ja kiristys kohdistuvat minun kulutukseeni.(jonka pienentämiseksi en parhaalla tahdollakaan keksi enää montaa keinoa) Ensitöikseen mummo varmisti, että huoneeni TV ja tietokone ovat öisin poissa valmiustilasta, ja etten lataa kännykkää liian usein. Lopulta hän keksi, että pesukoneen täytyy olla syypää, the enemy number one.

***   ***   ***   ***   Elämäähelpottava ihmekone (kaikkine sisarineen ja veljineen, joista mainittakoon mikroaltouuni, kiertoilmauuni, TV, DVD-soitin, radio ja kännykkälaturi) on siis vihollinen, joka syö tulot ja ajaa talouden konkurssiin. Jäin punnitsemaan elämänarvojani hämmennyksen vallassa: Maksan työllä tienattuja euroja laitteista, jotka tekevät elämästä kevyempää-->Vice versa; Mikäli en aio maksaa mistään mitään, elämä muuttuu himpun verran hankalammaksi. Mitä siis teen? Venytänkö joka penniä vain säästääkseni euroja johonkin parempaan, joskus sitten, hamassa tulevaisuudessa? Vai löysäänkö otetta ja maksan suosiolla euroja tästä vapaudesta ja helppoudesta, jotka tekevät elämästä nautittavaa juuri nyt? Kallistun jälkimmäiseen. Pulitan kernaasti kolikon jos toisen pesukoneen pelastamista tunneista, ja mikron tarjoamista vapaahetkistä päivissäni. Mummo pyykätköön rystyset verillä, miten vaan mielii! Hänelle kun sähkölasku tuntuu olevan elämän- ja kuolemankokoinen kummitus.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Maailma kallellaan!

Mummolla oli huonoja uutisia. "Jääkaapissa on päiväysvanhaa rahkaa!" Miten minä en ollut käyttänyt sitä ajoissa? Huono, huono, huolimaton tyttö. Soimaan itseäni loppupäivän tästä kurjan kivuliaasta tapaturmasta, johon olen luonnollisesti syyllinen(syntinen saatana kurja, kuten laulussa sanotaan). Mummon pikkuruinen maailma kupsahti pahasti etukenoon, kun hän jälleen kerran joutui todistamaan tyttärentyttären holtitonta elämäntapaa. Aijai voivoi. Minä sulkeuduin huoneeseeni, ja mummo seurasi perässä: "Voiko sitä enää käyttää? Se on viikon vanhaa. Jos voi, niin sinä saat luvan syödä sen tämän päivän aikana."(kiitos kunniasta; että saan oikein LUVAN! Oma lupa onkin ollut harvinaista herkkua tässä taloudessa.)  

Jees söör. Nostin mielessäni oikean käden otsalle kuin alokas vääpelille armeijarivissä. (Älkööt tuomitko mahdollisista virheistä titteleistä puhuessani; en ole käynyt armeijaa, mutta muistelen kuulleeni alokkaasta, vääpelistä, kenraalista... öö. Hitleristä?) Kerran mummon kanssa nahistellessani komensin tiukasti olemaan puuttumatta minun asioihini. Mummo siihen: "Olenko minä sinusta sitten joku Gestapo?!" (nauratti ja itketti niin tasaiseen vuorotahtiin, etten kyennyt vastaamaan joota tai eitä.) Kieltämättä kurkunpäässä kangisteli houkutus vastata myöntävästi, ja nähdä millaisen reaktion saisin aikaan. Voi minua sadistia! Joka tapauksessa; tämän päivän Case(suom.tapaus) on rahka ja rahkan tuhoaminen ennen kuin se mätänee roskistavaraksi.

***   ***   ***   *** 

Olin lähdössä kaupunkiin, kun mummo kiiruhti eteiseen paksun reseptikansion kanssa. "Älä vielä mene! Nyt täytyy etsiä joku kakkuohje, mihin sen rahkan voisi käyttää. Se täytyy TUHOTA pian." Okei, olen pelkkänä korvana kaikkien ideoiden edessä. Mummo ei tosiasiassa osaa valmistaa juuri yhden yhtäkään perusruokaa, lukuunottamatta torttuja(valmistaikinasta) ja karjalanpiirakoita(paistovalmis), jotka hän omituisessa syömismallissaan luokittelee ihmisen Perusravinnoksi. Niinpä odotin kiinnostuksella hätiköityjä ideoita rahkan käyttömahdollisuuksista.

"Mitä jos tekisin kuivakakun ja korvaisin maidon rahkalla? Tai lettutaikinan, johon laittaisin maidon sijasta rahkaa ja vispikermaa?" En osannut sataprosenttisella varmuudella vastata mitään(olisi pitänyt soittaa ammattilaiskokille, eli äidille), mutta vihjasin, että ei kuulosta toimivalta reseptiltä. Lupasin tehdä kahvirahkaa, mikä mykisti hetkeksi jauhopeukalomummon alati jäkättävän suun: "Ai... että sellaista Moushea?"

***   ***   ***   ***

Tänään olisin ollut oikeutettu nauttimaan vanhentunutta, maustamatonta rahkaa ilman syyllisyydentuntoa. Sain l-u-v-a-n. Ajatella! Katsoin kuitenkin etuoikeudekseni kieltäytyä tästä kunniasta, ja annoin mummon syödä riskialttiin kahvirahkan ihan omiin kiduksiinsa. Olkoonkin, että hän nyt katkeroituu entisestään ja muistuttaa tapahtuneesta joka kerta lähettäessään minut ruokaostoksille. "Et nyt sitten osta sitä rahkaa, kun se ei viimeksikään tullut syötyä!" (Siellä se nyt nautiskelee minun tekemääni herkkua pimeässä keittiössä, vallan hyvällä ruokahalulla)

Samanlainen, yhdestä inhimillisestä virheestä alkanut syyllistämis-muistuttamis-ketjureaktio lähti liikkeelle, kun hukkasin mummon S-kortin kauppareissulla. (Oli ilmeisesti pudonnut takintaskussa olleesta repeämästä teille tietämättömille) Tietysti olin pahoillani(!) ja harmitti, etten ollut huomannut kortin katoamista. Mutta asioita voi käsitellä niin monella tavalla(oikeastaan vain kahdella):

1) Niin, että maailma kaatuu tähän, tai 
2) Niin, että elämä jatkuu tästä eteenpäin.

Lienee tarpeetonta kertoa, kummasta näkövinkkelistä minä katsoin boonuskortin katoamista, ja kummasta mummo.Hän ei uskonut, että sellaista voi tapahtua kenelle tahansa.
- Ei voi. Ei ainakaan sille, joka hoitaa asiansa kunniakkaasti ja huolellisesti viimeistä piirtoa myöten. (minulta taisi jäädä uupumaan se ratkaiseva viimeinen piirto. Damn!)

Tilasimme uuden kortin yhdellä puhelinsoitolla. Asian piti olla sillä selvä, mutta mummon sydän ja pallea ja vatsalaukku taisivat tehdä tuplavoltit ja piruetit tämän arkirutiinia vavisuttavan tragedian seurauksena. Nyt saan siis kuulla aiheuttamasti kaaoksesta jokaisen kauppareissun kynnyksellä. "Ja nyt katsot tarkkaan minne sen kortin laitat. Lompakkoon, eikö vaan? Ei taskun pohjalle. Se viimekertainen ei saa tapahtua enää uudestaan." Minä, nainen 22-vee, nappaan kortin mukaani siltä seisomalta, enkä nöyrry kuuntelemaan yhtään enempää tytöttelyä ja voivottelua.

Ohjelista nimittäin täydentyisi yksityiskohtaisilla tarkennuksilla, koskien niin rahkaa(ei enää jos en syö ajoissa!), vihanneksia(ei, jos kilohinta on enemmän kuin viimeksi), leipää(sitä oululaisen viipaloitua, koska hän on niin lumoutunut sen erinomaisuudesta--toisinsanoen; ei ole vuosiin kokeillut mitään muuta), hunajaa(suomalaista kukkaishunajaa--kaikki muu on laadultaan heikkoa), kaurakeksejä(hän syö omien sanojensa mukaan niitä kuin porsas--ja todistetusti rasiat tyhjenevät alta aikayksikön) ja pakasteita. (otatko mukaan tämän kylmäkassin?) Olen todennut, että on viisaampaa lähteä kävelemään keskustaa kohti kuuntelematta pidempiä jorinoita ovenraossa; Mummo soittaa jokatapauksessa perään, kun havahtuu muistamaan jotakin, mistä huolimatonta tytöntylleröä täytyy taas muistuttaa.

***   ***   ***   ***   ***

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Yksityisalue yhteiskäytössä

Olen kyseenalaistanut olemassaoloni. Yksikön ensimmäinen persoona, Minä, vapisee suuren kysymysmerkin alla, ja rimpuilee rajallisen kehon sisällä yrittäen epätoivoisesti päästä perille sen monimutkaisista ulottuvuuksista. (Käsi? Jalka? Onko tää mun pää?)

Kolmannen persoonamuodon, Hänen käyttäminen itsestä antaa perspektiiviä elämään, ja tarjoaa mahdollisuuden irtautua välimatkan päähän omasta rutiinikuplasta. Minä olen siis Hän, Joku toinen(loinen!), jolle tämä elämä tapahtuu. Tervettä vai sairasta? Mene ja tiedä, mutta ihmisestä voi tulla itselleen omituinen otus, jos ympäristö kannustaa itsestäerkaantumisprosessia hurraahuudoilla ja alistavilla argumenteilla. (Mikset tehnyt näin? Miksi teit noin? Kun sinä olet niin... *sitä ja tätä, asiayhteydestä riippuen*! Mikset alistu ohjeille? Silkkaa huolimattomuutta!)

I am She, herself and her.

***   *** Lukija odottaa nyt paljastuksia rankan juhlinnan jälkeisestä hallusinaatio-krapulasta, tai vast´ikään diagnosoidusta skitsofreniasta. Ikäväksesi joudun tuottamaan pettymyksen. Minusta on tullut minulle vieras ihan puhtaasti kotioloissa. Neljän seinän sisällä(=lukaalissa, jossa on muutama seinä ja väliseinä, ja väliseinän seinän seinä vielä lisäksi), ilman kolmiolääkkeiden tai etanolilitkujen pyörryttävää vaikutusta olen joutunut kasvotusten itseni (ja nokat vastakkain mummon) kanssa. Olemme kaksi erillistä ihmistä kahdella puolen piikkilanka-aitaa, ja kuitenkin hengitämme saman ilmanvaihdon suodattamaa happea saman katon alla. Mummo kurkottaa aidan raoista minun puolelleni(yksityisalueelle!) ja yrittää vimmatusti vetää minut omalle tontilleen diktatuurinsa alaisuuteen.

Jos aion pelastaa reviirini vieraan koiran(lue: mummon) pissalta ja karvoilta, on syytä opetella päänkovuutta ja sydämenkylmyyttä. On oltava itsekäs olematta pahansuopa, ja seisottava omilla jaloillaan tallomatta kenenkään varpaille. So simple! (Or is it?) Kuinka tapahtuu aktiviteetti nimeltään Käytännön toteutus?

***   ***   ***   ***   ***

Tiskikaapissa olevat muki ja puurolautanen ovat minun omaisuuttani. Tästä syystä ne eivät kuulu kyseiseen kaappiin, joka on talon emännän omistuksessa. Kuten aiemmin on tullut ilmi; minun tavaroideni lojuminen talomme sisustukseen juurtuneiden esineiden joukossa häiritsee koko talon, ennen niin tasapainoista flooraa ja faunaa. Ikään kuin minun tänne tuomani tarpeisto(Alias koko konsepti: fyysinen ja psyykkinen, aineellinen ja aineeton läsnäoloni!) olisi aivan väärässä paikassa, väärään aikaan. Astiakaapissa kuivuvat astiani ovat kuivalla maalla räpiköiviä kaloja, jotka mummo toistuvasti(päivittäin!) pelastaa kulmakaappiin katseilta piiloon. Ne eivät kuulu sisustussuunnitelmaan. (Anteeksi, että vien niin paljon tilaa.)

"Mikä tuo tuossa on?" mummo tivasi eräänä aamuna(kun minä olin lausunut Hyvän huomenen). Hän oli zoomisilmillään bongannut kirjani olohuoneen pöydällä. "Se on kirja," kerroin kuin viisivuotiaalle päivähoidossa.(jossa olen tätä nykyä töissä. Paradoksi: kotona mummo 75-vee, töissä lapsia 0-5-vee.) "Miten sinä olet sen tuohon unohtanut?" jatkui moittiva saarnaus. Ihmettelin sanavalintaa; Unohtanut? Enkö minä omassa kodissani (olettaen että saan pitää kotia kotinani ja elää siellä-ei Kuin kotonani, vaan nimenomaan Kotonani) saa lukea kirjaa missä huoneessa tahansa ja jättää teoksen lukemisen jälkeen juuri siihen, odottamaan seuraavaa lukemiskertaa? Vastaus: En saa. Kirjalla on paikkansa huoneeni kirjahyllyssä. (lue: poissa silmistä, poissa hoidettavien ja mieltä vaivaavien asioiden listalta)

***   ***   ***   ***

Minä olen minä, se on fakta.(tai pitäisi olla, otaksun?) Mutta mummon kanssa eläessäni joudun alituisesti muistuttamaan itseäni tästä vesiselvästä tosiasiasta. (peilin edessä itseäni silmiin tuijottaen; Sinä olet sinä, ja vieläpä luvan kanssa! Et ole kenenkään toisen (lue:mummon) ruumiinosa, alainen tai palvelija!) Koen syyllisyyttä, ja uhmaa, vihaa ja sääliä samanaikaisesti. Haluan elää omanlaistani, erillistä ja itsenäistä aikuisen naisen elämää, ja silti olla läsnä tyttärentyttärenä, auttamassa mummoa arjen askareissa -omalta yksityisalueeltani käsin. Mutta missä menee raja minun ja hänen välillä? Alkaako toinen siitä mihin minä lopun, vai vasta kauempaa, käsivarren mitan päästä? U

Uskon, että ihmisten väliset pelisäännöt lutviutuvat kohdilleen, yhteisesti hyväksyttävään muotoon vasta sitten kun molemmat osapuolet hyväksyvät erillisyytensä ja yhteensopimattomien elinalueiden rinta-rintaisen sijainnin. (siitäkin huolimatta, että toisen tontilla viheriöi siististi hoidettu puutarha, ja toisella rikkaruohoviidakko.)

Yhteisymmärrys vaatii oivalluksen: 1+1=2

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Raskastekoinen Elämä

Kevät palloilee takapihan hangella. Avaan sälekaihtimet aamun edestä, ja venyttelen jumiutuneita lihaksiani. Edellisen päivän siivousurakka, sekä kodin ulkopuolinen palkkatyö iltavuorossa tuntuvat jokaisessa solussa ja jänteessä. Tiedänpä tehneeni jotain! Laahustan raukeana keittämään puuroa. Kiire ja stressi ovat tipotiessään ruhtinaallisen viiden minuutin ajan. (Luksusta!) Hiirenhiljainen veden valuttaminen ja kattilan pohjan kolisuttaminen lusikalla kuitenkin kantautuvat talon emännän korviin pallosalaman nopeudella. Mummo laahustaa keittiöön tarkistamaan tyttärentyttären aikaansaannoksia. "Onhan räppänä auki? Miksi säleet eivät ole vielä ylhäällä? Huomasin, että olit luutunnut lattiat. Sinä onneton käytit väärää sankoa!" Hyvää huomenta, kirvesvartta! sanoisi vanha isäntä. (Tällä nuorella naisella piirtyy kirveet ja moottorisahat verkkokalvoille, kuin €urosetelit Roope Ankalla)

En kuulemma osaa ottaa neuvoja vastaan. Toimin kysymättä, ominpäin ja omin luvin, nöyrtymättä ulkopuolisille ohjeistuksille. "Et tule pärjäämään ihmisten kanssa, jos et ALISTU säännöille," uhmasi mummo(joka ei ole koskaan, kiireisessä sääntöjenluomisvimmassaan ehtinyt elämään ihmisten kanssa).
"Tähän asti olen pärjännyt varsin mainiosti nimenomaan ihmisten seurassa, kiitos vaan analyysista," vastasin teeskennellyn rauhallisesti. Soluasunnoissa ja kimppakämpissä, kotimaata ja ulkomaita myöten olen elänyt erinäisissä nuorten ihmisten yhteisöissä (lue: siis ilman isovanhempia ja kymmenen käskyn kivitauluja) ja suoriutunut ongelmitta arkielämästä kotitaloustöineen ja perusrutiineineen. Miten elämä tuolloin sujui mutkattomasti (vaikka/mikäli minä olen jääräpäinen pässi)? Muistikuvieni mukaan me taisimme luoda Yhteiset säännöt.

***   ***   ***   Yritän olla olematta taakka. Yrittämiseni ei kuitenkaan tuota tulosta, sillä mummo pitää minua raskaana kantamuksena keveyden- ja huomaamattomuudenpyrkimyksistäni huolimatta. Pelkkä vaitonainen läsnäoloni vaatii yksinäisyyteen tottuneelta mummolta ylitsevuotavaa sietokykyä ja energialatausta, jotka purkautuvat joskus Vesuviuksen tavoin, rajusti ja äkkipikaisesti syöksähdellen. "Minun pitäisi aina vaan jaksaa olla lempeä ja miellyttää kaikkia!" hän huudahti kerran, kun sanoin suorat sanat perässäjuoksemisesta. (=siitä, että hän ravaa korjaamassa jälkiäni aamusta iltaan, oli kyseessä pöytien pyyhkiminen, pyyhkeen ripustaminen tai rappujen harjaaminen. - Että se ei ole ookoo!) Hämmästyin mummon reaktiota. Kuka vaatii häntä olemaan mieliksi? En ole pyytänyt mummolta lässytystä tai lepertelyä sen kummemmin kuin huomiota tai mielipiteitäkään. Eikö me voida elellä vaan, melkein kuin kämppikset ikään Live and let live -periaatteella? Valitettavasti ei, niin kauan kuin minä, nuori typerä, osaamaton ihminen, jatkan asioiden hoitamista omalla tyylilläni, kaikinpuolin väärillä ja virheellisillä toimintatavoilla.

***   ***   ***

"Emännöi sinä! Minä en jaksa," tokaisi mummo, kun perheemme(meidän oma, tuttu perhe!) tuli käymään. "Mitä tässä tarvitsee emännöidä, kun äiti ja veljet tulevat moikkaamaan?" kysyin silmät ymmyrkäisinä mummon neuroottisten ajattelumallien edessä. Minulle on valjennut mummosta uusia tosiasioita, surullisiakin, joiden valossa koen vahvaa syyllisyyttä häneen kohdistamistani negatiivisista tuntemuksista. Hän on elänyt vuosikausia niin rajoittunutta elämää oman systeeminsä sisällä(kuin hamsteri juoksupyörässä!), että kaikki turvallisesta kuviosta poikkeavat tapahtumat näyttäytyvät uhkina, vaaroina ja selviytymistaisteluina. 

Me rakkaat sukulaisetkin olemme yksi velvollisuus lisää niiden satojen ja tuhansien elämääraskauttavien arkitoimien lisäksi. En väitä, etteikö mummo meistä välittäisi, mutta hänen tapansa osoittaa rakkauttaan on lievästi sanoen vinksahtanut(Vastaanottajalta menee hetki jos toinen miettiessään; oliko tämä nyt loukkaus vai rakkaudenosoitus?). Mummosuhteessamme painottuvat asiat, esineet, tavarat ja raha, kaikki se mikä on tullut hänelle tärkeäksi vuosia kestäneen erakoitumisprosessinsa aikana.

Vaikka itse Jumala todistaisi hänelle, että asiat hoituvat vaihtoehtoisillakin tavoilla, helpommillakin, hän todennäköisesti jatkaisi marttyyrimaista nyrkkipyykkäystään, sankojen nimeämistä maalarinteipeillä luuttusangoksi/pyykkisangoksi/roskasangoksi, matonhapsujen suoristelua jämpteihin riveihin ja kaikkinaista onnettoman kohtalonsa voivottelua. Ja kaiken taustalla mummo on väsynyt juuri siihen; Sietämättömän raskaaksi muovaamansa elämän sietämättömään raskauteen.