lauantai 28. toukokuuta 2011

Muutosvastarintaa

Oma sänky kullan kallis. Huokaisen levollisena päivänpäättymisen kunniaksi ja painan pääni untuvatyynyn syvyyksiin. Hommat hoidettu tältä päivältä. Rasti ruutuun, Kiitos kumarrus ja Hyvää yötä maailma! NukkuMatti on rakastajani, idolini ja kaikkien päiväfantasioideni kohde. Tulen luoksesi Honeyyyyy.... Juuri ennen vaipumista REMiä edeltävään horrokseen, tein kuitenkin kohtalokkaan virheen. Slurps. Nuolaisin ennen kuin tipahti. Alias= Unelmoin, ennen kuin tajusin todellisuuden olevan arkea harmaampaa.

Herätyyyyysss! Ruoka-aika! Tämän täytyy olla vitsi, onhan? Joohan? Rukoilen. Mummo on tassutellut keittiöön kello reikä reikä reikä reikä, ja huutelee nyt huoneeni oven läpi: "Syötkö kalapuikkoja?" Öö miten olis en? Miten olis nukkumaanmenoaika? Vastaan, että päivärytmiini ei kuulu lämmin ateria puolilta öin, ja BTW; Olen peiton alla puoliunessa. Mummo ottaa nokkiinsa, ja tuhahtaa kärttyisenä: "Saa kai sitä kysyä, herttinen sentään." Mutina jatkuu vielä hänen siirtyessään lieden äärelle, ja kuulen keittiöstä vaimeata seinille juttelua: "Minä syön silloin kun on nälkä. Ihmiset on olevinaan niin kauhean tarkkoja kellonajoista..." (Loppuun tuhahdus, paheksuva sellainen)

Syököön milloin syö, en minä sillä. En minä pahalla. Sillä minä vaan, että mummo ei voi hyvin, vaan pääasiassa pahoin. Vaikka vanha ihminen onkin, ja kärsii erinäisistä vanhuuden vaivoista, joita ei varsinaisesti ruokailutavoilla, lisäliikunnalla tai kuntoutuksella paranneta, hänellä olisi kaikki eväät voida paremmin. Jaa että kuinka ja miten? Ai että mitä minä parikymppinen tytönhupakko asiasta tiedän? Menen takuuseen, että pienillä elämäntapamuutoksilla on ratkaiseva vaikutus perusvointiin ja arjessa jaksamiseen. "Ihan ensiksi; oloasi voisi helpottaa säännölliset ruoka-ajat..." on minun ja äitini vakioargumentti, jonka mummo ohittaa paljonpuhuvalla päänpyöräytyksellä. "Minulla on jo rytmi niin sekaisin, ettei se korjaannu enää..." alkaa muutostenvastainen puolustuspuheenvuoro. (Ei sit. Oma on mahas, palleatyräs, keuhkos ja aivos...)

***   ***   ***   ***

Päivittäisestä, vatsakivut aiheuttavasta pulla-torttu-piirakka-välipalasta on tullut mummolle tabu, johon ei ole kajoamista. Samoin on käynyt niin kutsutuille lounaalle ja päivälliselle; Satunnaisesti nauttimansa lämmin ruoka käsittää leivän leikkeleellä(leikkele=lihaa=suosittelemaani proteiinia) ja maidossa keitettyä pottukolikkoa(Pinttynyt traditio vuodelta nakki). Joskus mummo keittää kattilallisen (lue=kattilallisen!) lihakeittoa itselleen kuin juhlan kunniaksi, ja nauttii kattilallisen(toistan: koko kattilallisen) päivässä. Ja syöminen kaikkinensa on hänelle suuri suoritus. Lihakeitto täytyy tuhota ennen kuin se vanhenee!

***   ***   ***   ***

Ulkopuolisten neuvot menevät mummon kuuloelimistä sisään ja ulos, koska hän on tottunut omaan (huom: huonoksi havaitsemaansa-) elämänrytmiin. Etenkin lähipiiriin kuuluvat kritisoijat ja beserwisserit (Lue=allekirjoittanut ja allekirjoittaneen äiti) voivat kertoa vinkkinsä keittiön seinille. (niille samoille, joille mummo kertoo omansa)

Miksi pitelemme kiinni terveyttä ja elämäniloa nakertavista syöjättäristä? Miksi sana, Muutos on verhoutunut viikatemiehen asuun? Tottumuksen turruttamina luulemme Pahoinvoinnin olevan sopuhinta nautinnosta, mutta todellisuudessa pahoinvointi on hinta, jonka maksamme vääristyneistä elämäntavoista.(lue=päiväfantasioiksi naamioituneista painajaisunista) Mummo-Casea pidempään katseltuani, saatan vain kysyä (itseltänikin): Miksi on niin vaikeaa haluta voida paremmin?

lauantai 21. toukokuuta 2011

Onnistumistodennäköisyyksiä

Olen polkemassa töistä kotiin, kun muistan mummon kauppaostokset. Mitä minun pitikään ostaa? Voi minua huolimatonta. Syyllisyydenpistos käy ihon alla, kuin hepatiittirokotus. Auts, aijai, ei enempää. Molemmissa tapauksissa kipu on perusteltua; terve syyllisyys on voimavara, ja rokotus turvana matkailijaripulilta. Taidan todellakin kärsiä huolimattomuussyndroomasta, jonka mummo itse, lääkärinvirattomuudessaan ja sairaanhoitajanpätevyydettömyydessään minulle diagnosoi harva se päivä.

"Kyllä meillä muuten menee hyvin, mutta Maria on niin huolimaton..." kuiskaili mummo äidilleni tämän käydessä kahvilla. (salakuuntelin oventakaa, ja puristin kynsiä nyrkin sisään. Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan...) Äidin suututtamisen pelossa hän ei uskaltanut jatkaa listaa pidemmälle, kuten rohkenee tehdä minulle kiivastuessaan; Mariahan on lisäksi viitsimätön, saamaton, kiukkuinen, tuittupäinen, temperamenttinen... ja mikä pahinta; Ei ota neuvoja vastaan! (Avainargumentti, joka lopettaa ja aloittaa keskustelun, ja kaikuu viimeisinä sanoina jokaisen väittelyn loppuhuipennuksena)

***   ***  ***   ***   ***   ***

Tällä kertaa huolimattomuuteni kolahti myös omaan tajuntaani. Mummo oli kuin olikin oikeassa. Damn! Piti nöyrtyä utelemaan ostoslistaa vielä kertaalleen: Mitä minun piti tuoda Prismasta? Unohdin. Sorry. Mummo köhii ja kakoo limaa kurkunpäästä vastatessaan luuriin, heräili juuri viidentunnin aamu-uniltaan. (Sori kun herätin, mut oisko jo aikakin kömpiä peiton alta maailmaan...?)

Vakiotuotteiden litania liukuu korvaani kuin sanat sanelukoneesta: "Yksi maito, edamerin kevytjuustoa 6%, Oululaisen 700g ruislimppu, muista: 700g JA RUISTA! Ei sitä sekaleipää!" hän painottaa, kuin ei muistaisi minun kiikuttaneen jo kyllästymiseen asti sitä samaa rutiinileipää kotiin, ihan hela veckan. Liioitellun ärtyneesti vastaan JOOTIEDÄNMITÄMUUTA? Toivon saavani listan ja sillä sipuli, mutta mummon monologi jatkuu vatsavaivojen tarkoilla analyyseilla, ja äskettäin nautitun kahvikupillisen aiheuttamilla närästysoireilla. "No tuonko Rennieeee?" kysyn aionsulkeanytpuhelimen -äänensävyllä. (Huomioi: Olen parissa kuukaudessa suorittanut lääkeasiantuntijan pätevyyden)

***   ***   ***   ***

Saan kuulla kokoillanelokuvan mittaan pitkitetyn, ja mitä pitkäpiimäisimmän vastauspuheenvuoron Rennietä koskien. "No voisithan sinä tuoda. Se on sellainen 50 tabletin pakkaus, missä on violetin värinen... Et sinä varmaan sitä löydä, osaatkohan ostaa... No, voi että.. miten minä nyt selitän.. Et vaan tuo sitä sinistä pakkausta, siinä on liikaa kerrallaan... vaikka eiväthän ne vanhene... Tai ehkä haen sen itse sitten kun jaksan. Joo, unohda koko juttu! Ettet vaan tuo väärää." Okke, ei siinä sitten mitään. Mikäpä minä olen kommentoimaan kokemukseen perustuvaa faktatietoa tyttärentyttären uusavuttomuudesta? Asia on kuin onkin sillä sipuli. Ei Rennietä. Ei helpotusta kipuihin. Ei turhaa riskinottoa vääriä valintoja tekevän lapsenlapsen suhteen.

***   ***   ***   ***   ***   ***

Poljen kotiin sovittujen ostosten kanssa (Lue: Ei siis Rennietä. Ja Huom: Äärimmäisen RUKIISTA oululaisen limppua). Rättiväsyneenä pitkästä aamuvuorosta, ajatukset omassa sängyssä ja unimaailman hattarapilvessä, lasken ostoskassin keittiönpöydälle ja laahustan iltapesupisulle. "Käytitkö S-korttia? Ihan oikean leivän olet tuonut! Kiitos. Paljonkos nämä teki yhteensä?" hän raportoi tsekattuaan tuliaiset. Syyllisyys karisee sydämeltä, ja tilalle kohoaa jylhä ylpeyden tunne. Osasin! Tadaa! Tämä nainen SUORIUTUI jälleen kerran kunnialla ruokaostosmittelöstä. Kaikki oikein, rastit ruutuun ja pisteet kotiin!

Nyt kun onnistuin korvaamaan aiempia huolimattomuudenhäivähdyksiä yhdellä spektakulaarisella uroteolla, saatan odottaa ensi kerralla astetta suurempaa haastetta suoritettavaksi. (Nimeän sen alustavasti The Rennie -challengeksi) Ja ehkä pikku hiljaa, teko teolta, sana sanalta ja suoritus suoritukselta mummo huomaa kasvukäyräni nousseen sitten esikouluaikojen. Maria kaksikymmentäkaksivee onkin aikuinen ihminen!