lauantai 25. kesäkuuta 2011

Elämänjälkiä

Saanen esittäytyä; Tässä seisoo Huldahuolimattomien pääjehu ja itse Kuningatar Sottapyttynen. Mummo alleviivaisi tittelini muitta mutkitta, jos ne hänen kuullensa julistaisin. Enpä julista. Sen hän nimittäin ehtii tehdä omin nokkinensa, ihan itse ja vähintään joka toinen päivä. Uhkaavasti alan minäkin sopeutua uuteen identiteettiini. Okei, olen epätäydellinen, osaamaton, väärin-elävä, huollettava ja täysin peräänkatsottava lapsenlainen aikuinen nainen. Mikäs siinä, Akilleen kantapäänsä kullakin.

***   ***   ***   ***

Himpun verran on kyllä alkanut kaihertaa, totta puhuakseni. Huolimattomuus kun on asennekysymys ja kädenjäljet katsojasta kiinni. Toiselle tahra on taidetta, toiselle epäsiisti sotkuläntti, joka on hinkattava hitonkuuseen pikimmiten. Minulle vedenlorotuksesta kastunut tiskiallas on yksinkertaisesti vain märkä tiskiallas, joka on seurausta arkipäiväisestä elämästä; veden valuttamisesta esimerkiksi juomalasiin tai kattilaan. (Kommentoikaa toki, mikäli olen ihan hakoteillä otaksumieni kanssa) Mummolle pisaroita täynnä oleva lavuaari on virhe täydellisessä kokonaisuudessa, tuhoontuomittavaa ja silmille sietämätöntä katseltavaa.

Rätti käteen ja kuivaamaan, ennen kuin on liian myöhäistä!!! (lue rivien välejä ja kysy itseltäsi: Mikä mahtaa olla se kauanodotettu Ennen kuin -hetki? Räjähtääkö talo vai pää, vai maailmankaikkeus? En ole vielä löytänyt vastausta.)

Sattuipa kerran, jos toisenkin (lue: joka kerta kun kohtaamme keittiössä) minun seistessäni lieden äärellä, että mummo tönötti selkäni takana tiskiriepu kädessään ja odotti sotkun ilmaantumista näkökentälle. Oho! Tyttö-töpeksijän lusikasta tipahtaa neliömillin verran kaurapuuroa liedelle! Onneksi aina-valmis-mummo oli hyökkäysasemissa niskan takana(huom. ei kuitenkaan niskan päällä) ja ennätti sutaista sotkut pois ennen maailmanloppua. (lue: sitä hetkeä, kun puuro kovettuu ja jähmettyy liedenpintaan ja peli on menetetty). Voi kuinka kiittäisinkään pelastuksesta...

***   ***   ***   ***

"Saan aina kulkea perässäsi ja siivota sotkujasi," puuskahti muiden-elämästä-huolta-kantava mummo eräänä kauniina aamuna. Utelin hammasta purren, että millonkohan arvon leidi on joutunut sotkujani siivoamaan. Kuulemma Varje Dag! Yksityiskohtiin mentäessä selvisi, että edellämainittu märkä tiskiallas on tuhonmerkeistä merkittävin. Minä kun en kuivaa sitä perässäni. En en ja vielä kerran en!
Niinkin on päässyt käymään, että Saint. Mikrokupu(Pyhistä pyhin) on unohtunut kokonaan käyttämättä, ja kanankoipi roiskauttanut mikroparan seinään oranssin läntin. Siitäkös soppa syntyi, kun mummo-marttyyri uhrautui hinkkaamaan Neiti New-age-avuttoman jättämiä jälkiä. Siinä se menee mukavasti, Elämä.

Muiden-elämän-murehtimisesta saa totisesti leivottua ihan päivätyön, ja pääseepä siinä duunissa uuvuttamaan itsensä burnoutiin asti. Perässäkulkeminen, toisen virheliikkeiden tarkkaileminen ja menneistä mokista muistuttaminen täyttävät vuorokaudet roimasti yli kahdenkymmenenneljän tunnin. Tuottaneepa aktiivinen kanssaeläjien kiikarointi myös sisältöä sisällöttömään elämään! 

***   ***   ***   ***

Sallisin maailmantarkkailun mummollekin kaikin mokomin, mikäli hänen huomionsa kohdistuisi juuri maailmaan, ulos neljän seinän sisältä ja kahden oven välistä. Jos mummon uteliaisuus ja kiinnostus olisivat puhdasta oppimisenhalua ja avoimuutta, ja jos en saisi nahoissani tuta hänen loputonta huomauttelun ja muistutusten litaniaa, olisi tilanne aivan eri. Mutta kun kiukun ja katkeruuden, yksinäisyyden ja maailman vääryyksien kohteena olen minä, lähinnä ja läsnäoleva väärineläjä, en siedä aina-valpasta-ja-kaiken-tietävää -asennetta pätkän vertaa. Uskokoon ken tahtoo (mummo ei usko eikä tahdo), mutta oi kyllä; ajattelinpa minäkin selvitä kunnialla elämässä etiäpäin, vaikka jätän jälkiä jälkeeni. (tai ehkä juuri siksi)

Live and let live!

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Tavaraa, ei sen kummempaa!

Mummo tipahti tuolilta. Tuoli meni rikki, parkettiin tuli kolhu, ja pirskaloituipa siinä samalla muutakin. Saa vetää henkeä; Nou hätä! Ei mennyt murskaksi kallot tai kylkiluut, ei tullut mustelmanpuolikkaita, eikä vapinatutinashokkireaktioita. Loppu hyvin, kaikki hyvin? Niinhän te luulottelette, hyväuskoiset. Mutta tässä tulee pommi. Pidätä hengistystä: Yes hätä! Mummon maailma meni tuhannen pirskatin päreiksi!

***   ***   ***   ***

Jos elämä on tavara ja tavara on elämä, niin tavaran rikkoontuessa elämä joutuu oheiskärsijäksi. Voi raukkaa, Elämää, joka saa ylleen kihisevää vihanpitoa ja ärräpäiden tsunameita jokaisesta ilmansuunnasta, kaikilta huulellisilta, ja huulettomiltakin. "Katso nyt tuota tuolia, jalka poikki. Se oli hyvä tuoli," suree mummo tippa linssissä. Kiivastun, koska menen hämilleni mummon elämänkatsomuksen (lue=tavarankatsomuksen) omituisuuksista. "Haloo, se on vaan tuoli! Sinä säilyit ehjänä, se on tärkeintä!" huudahdan retorisesti, mutta odotan vastausta. Eikö olekin tärkeintä? Eikö? Häh? Mitä mieltä?

Myötätunnon virrat vellovat kohteesta kohteeseen, Aasta Beehen, ihmiseltä tuolille ja takaisin. Katson mykistyneenä mummoa, joka hartain elein asettaa arvoesineeksi luokittelemansa pallin takannurkalle ylösalaisin. (Huomio: Jokainen tavara on tässä taloudessa arvoesine, koska Aika tavaran nauttii.) Siinä se puolijalkainen jakkara odottaa nyt hautajaissaattuetta ja suruvirsiä, tai vaihtoehtoisesti elämänuskonsa menettänyttä emäntäänsä työkalupakin kera. Fix me, Take me, Love me!

Otan osaa omalla tavallani. En murehdi jakkaraa, vaan mummoa. Tunnen vahvaa myötäeloa yksinäistä eläkeläistä kohtaan, joka elää samalla aaltopituudella tavaroidensa kanssa. (Lisäys: Vain tavaroiden kanssa.) Ainoastaan mistään mitään ymmärtämätön tavara ymmärtävää mummon ajatuksenjuoksua, niin kovasti kuin me inhimilliset läsnäolijatkin yritämme. Vastavuoroisesti mummo ymmärtää tavaran päälle. On suorastaan häkellyttävää huomata niinkin erilaisten yksilöiden välillä vallitseva harmoninen suhde; toinen vain olla möllöttää ja toinen rakastaa sydämensä pohjasta asti. Onko museoesineen arvo korkeampi kuin ihmisen? Sitä minä vaan mietin.

***   ***   ***   ***   ***   ***