sunnuntai 21. elokuuta 2011

Itsepetosta itsehoidolla

Mummo käväisi verikokeissa. Keväällä alkunsa saanut silmäleikkausoperaatio lähestyy päätepistettään, ja edessä odottaa enää lopullinen leikkaus. Irronnutta verkkokalvoa paikallaan pitänyt kaasu tai neste tai mikälienee lima poistetaan putkia pitkin ylös ja ulos, minkä jälkeen silmä on kuin entisen veroinen. Suunnilleen näin tulee tapahtumaan jotakuinkin kuukauden kuluttua. -Se on vain ajan kysymys, mummo lausui miltei juhlallisesti saatuaan ennakkotiedon leikkauksesta. (Tässä vaiheessa koen tarpeelliseksi pahoitella mahdollisia asiavirheitä, sillä en tiedä tuon taivaallista silmälääketieteen termistöstä.)

Mummo tuli terkkarista kotiin ja venäytti itsensä sohvalle huilaamaan. -Päätin lopettaa yhden särkylääkkeen käytön, kun ei se tuntunut hyvältä, hän huikkasi tuoreimmat kuulumiset. Jaahas jaahas, että omatoimista itsehoitoa, hyvältä kuulostaa. Siinä hän sitten pötkötti, mahakipuisena ja päänsärkyä valitellen, kun kivut vienyt särkylääke oli heivattu pois lääkelistalta. Kivuttomuus ei ilmeisesti ollut tarpeeksi hyvä olo, tai sitten mummo koki kolmen eri lääkkeen olevan liikaa yhdelle ihmiselle.

-Tässä joutuu itse hoitamaan itseään enemmän kuin mitkään lääkärit, hän huokaisi voipuneella äänellä. Hämmästyin kommenttia, enkä osannut kommentoida takaisin. En ole pannut merkille kovinkaan merkittäviä hoitotoimenpiteitä, joita mummo olisi suorittanut paremman olotilan saavuttamiseksi. Päinvastoin! Kuin lääkärin, minun ja äidin hyväätarkoittavia ohjeita uhmaten, hän syö mitä syö (alias:syö itsensä sairaaksi) ihan milloin tahansa(lue: pääasiassa iltaöisin), rehkii puutarhassa niska limassa yhden päivän ajan, ja seuraavan päivän makaa sängyssä kykynemättä liikkumaan edes keittiöön.(Huomio:  jääkaapille-liikkumis-kyvyttömyys on yksi harvoista itsehoidon positiivisista seurauksista.)

Lääkäri olisi suositellut kaikkien lääkitysten jatkamista, samoin kuin ruokavalion fiksausta uuteen kondikseen, ja painon pudottamista vähintään kymmenellä kilolla ensi kesään mennessä. Mummo lienee nyökytellyt hyväksyvännäköisenä, kuin olisi yhtä mieltä lekurisedän kanssa tarpeellisista elämäntapamuutoksista. Mutta samalla hetkellä kun ovi pamahti kiinni selkänsä takana, hän keikautti takkinsa nurin päin ja haistatteli mielessään näsäviisaalle lääkärille. Kyllä ihminen itse tietää parhaiten oman olonsa, ja olonkohennuskeinonsa! saattoi joku odotushuoneessa istuskeleva kuulla mummon motkottavan.

***   ***   ***   ***   ***

Itse kunkin olisi ajoittain syytä kyseenalaistaa pinttyneiden tottumustensa syitä ja seurauksia. Mistä väsymys johtuu? Entä kipu? Ahdistus? Masennus tai levottomuus? Voisinko itse tehdä asialle jotain, vai onko syytä poiketa terkkarin juttusille? Monesti itse pystyy hoitamaan itseään parempaa olotilaa kohti, tai ainakin vähän matkaa sinnepäin, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Ihmisen suurimpana ongelmana on tunnistaa se maaginen piste, jossa seinä kohoaa eteen, eikä matka jatku ilman ulkopuolista apua. Harmaasta kivestä ei ole tarkoituskaan päästä läpi, eivätkä sisu ja voima ole minkäänlainen ihmisen mitta.

Heikkouden myöntäminen on hankalinta kaikista, ja kipeäähän se tekee kuin tikarilla taottaisiin. Auuuuuuts! Mutta sen jälkeen helpottaa, sen vannon ja vakuutan kautta kivisimmän kannon ja harmaimman kiven. Kokemuksen rintaäänellä minä, ainavalmis 24/7tavoitettavissaoleva Supersankarinainen voin kertoa, että joskus tekee himskutin hyvää romahtaa maahan, jotta voisi jatkaa pilvienkurkottelua uudelta pohjalta. Kerran jos toisenkin joutui tämäkin itsenäinen 2000-luvun feministinainen nöyrtymään, ja sanomaan ääneen: -Äiti, auta. Ja apu tuli.



maanantai 8. elokuuta 2011

Kahvinaismoralismia

Aamukahvi on hengissäselviämisen ehto. Okei, aikalisä! Radikaali äärimmäisyyspersoona otti taas vallan puheistani. Pehmennän lausuntoani hieman, ja lausun seuraavaa: Aamun ensimmäinen kupillinen on vähintäänkin onnistuneen aamun edellytys. Parhaassa tapauksessa pysyn vireässä tilassa jopa kolme tuntia heräämisen jälkeen ja saatan puolierehdyksessä suoda kanssaeläjille hymyn jos toisenkin. Mutta vain yhdellä ehdolla: JOS ja KUN saan mustan kupposen kurkusta alas. 

Normaalisti aamukahvi on normaaleista normaalein toimenpide heti sängystä noustuani. Tiptip, on lempiääneni, jonka päästää ilmoille suosikkikodinkoneeni. The kahvinkeitin, my hero, my darling and lover. Korvia hivelevä tiputusääni syntyy siitä ihmeestä, kun Juhlamokan murut tiristyvät yhteen kraanaveden kanssa suodatinpussissa, mistä ne yhteenliittyneinä suodattuvat pannuun minua, ja vain minua varten. Ah, näin kuuluu alkaa jokainen päivä. Kuinka saisin herätyskelloon saman äänen, kahvinlorina tiptip?

***   ***  ***   ***   ***

Osaatte ehkä jo odottaa kliimaksia? Näen huulille muotoutuvan kysymyksen; Vaan kuinkas tänään kävikään? Niinpä niin. Tänään jäi kaffe saamatta, hymy muodostumatta, jalka nousematta ja aurinko paistamatta. Ikävistä ikävin, pitkääkin pidempi ketjureaktio sai alkunsa litanian ensimmäisestä kohdasta; kaffe... jäi.. saamatta! Joka-aamuinen pienisuuri nautintoni tuhottiin ennen kuin ehdin sanoa; Tahdon!

Hörpsin puoli kuppia mokkaa samalla kun paukutin näppäimistöä sormenpäät ruvella. Hommat oli tehty ennen puolta päivää, ja yhdentoista maissa kiiruhdin keittiöön täyttämään mukini viimeisellä kahvitipalla, jonka jätin pannuun odottamaan. Minua, ja yksin minua. (lue: ei siis mummoa, ei mummoa) Vaan missä juomani olikaan? Kappas, savuna ilmaan pölähtänyt(lue: viemäristä alas) Hetken pyörittelin pannua käsissäni, ja uumoilin olisiko mahdollista, että kahvi haihtuisi höyrynä tai hiilidioksidina huoneilmaan. Kemiaa tuntemattomanakin kykenin päättelemään, että ei, se ei olisi mahdollista, ei ainakaan näin maagisissa mittasuhteissa. Itse pannukin oli nimittäin kadonnut taivaan tuuliin. (lue: tiskikaappiin, pestynä ja puunattuna)

-Oho, mun kahvi onkin kadonnut, puuskahdin kovemmin kuin olin tarkoittanut. (Siis hyvinkin tarkoituksellisesti.) Tarkoitin: Miks ja minne hemme*tiin mun kahvi on kadonnut??? Mummo kuunteli kansanradion uutislähetystä pylly pystyssä, ja kaiveli tikulla hampaanvälejä. -Minä sen kaadoin pois, ja pannunkin pesin, hän lausui ylväästi. Miksi? kysyin minä, ja jatkoin, että olin tässä aikeissa juoda kahvini. -Joka päivä joudun pesemään tuon pannun, kun sinne jää sinun jämiä, marttyyrimummo vaikeroi, kuin olisi pitkän sinnittelyn jälkeen päästänyt ilmoille sisintään painavan taakan. Toivottavasti helpotti!

Oli onni, että asia tuli viimein puheeksi. Loimme yhteistuumin talouteemme uuden järjestyssäännön: Mummon ei tarvitse enää pestä pannua minun jälkeeni, ja minä kyllä juon keittämäni tipat pohjanmaan kautta. Ja ellei niin käy, kuten mummo on monena peräkkäisenä päivänä rekisteröinyt jääneen käymättä, pannun puunaus hoituu jatkossa Marian toimesta, hänen omien kätöstensä kautta. Vau, ihailtavaa omatoimisuutta, sanoisin. Köhköh.

*** ***   ***   ***   ***   ***   ***

Paholaisen juoma, myrkkyliemi, musta surma ja vatsalaukun syövyttäjä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minä kutsun rakastani lyhyen ytimekkäällä nimellä, kahvi. Syksymmällä nimitys tosin muuntuu kansainväliselle kielelle ja joudun joustamaan suomenkielenrakkaudestani kahvilakeskusteluissa: One coffee please, teen tilauksen uudessa yliopistokaupungissani kuin maailmannainen konsanaan. Tänne jää mummo, ja kahvinkeitin kodin koristeeksi. Säälittää! (keittimen kohtalo nimittäin)

-Sinun pitäisi vähentää kahvinjuontia, mummolla oli tapana moralisoida (Huomioi: Oli tapana. Nykyään ei enää ole, kiitos verbaalisten väittelytaitojeni.) Neuvossa olisi perää, jos joisin enemmän kuin tarpeeksi. Mutta neuvoissa ei ole päätä eikä häntää, silloin kun neuvoja ei ole perillä neuvottavan aineenkäytön reaalimittasuhteista. Kahvinjuontiargumenttinsa mummo perusti niihin hetkiin, joina satuimme kohtaamaan keittiössä. Kohtasimme aamuisin. Siihen aikaan keitin päivän ainoan kupilliseni. Enpä arvannut, että joskus yksikin on liikaa.

Onneksi olen onnenpekka, jonka pelastaja hengittää niskaan valmiina tulossa hätiin kriittisellä hetkellä. Hän, my saviour, kaataa turmiolliset elämäntapani viemäristä alas. Tiptipdropdrop. Sinne meni paha, syntinen puolikupillinen! Mikäli mummoa on uskominen, PäiväAngst voi sittenkin olla kärsimisen arvoinen tunnetila. Muutoin olisin kaiketi menehtynyt kofeiinin yliannokseen aikapäiviä sitten.

lauantai 6. elokuuta 2011

Kauppakuittimatematiikkaa

Ylimääräinen uutilähetys Hoi! Maria palautti kauppaan neljä kappaletta pepsimaxpulloja. This Piece of News pääsi pariksi päiväksi lööppeihin ja kiri pääpuheenaiheeksi muiden sivuaiheiden, kuten Norjan tragedian ja Afrikan sarven nälänhätäepidemian rinnalle. Mitä pienistä, kun on isompiakin ajatuksenaiheita! Pullonpalautus on totisesti etusivumateriaalia valtakunnan laajalevikkisimpiin julkaisuihin.

Minä tyttö suoriuduin hienosti. Rohkenen jopa ylpistyä, ja kehaista että eilinen suoritus oli Helppoa kuin heinänteko! Näin toimin: Laitoin pullot koneeseen, vedin kuitin ulos, kävelin kassalle ja sain rahat käteen. Tosin siinä matkalla ehti tapahtua maailmanluokan Moka. Auta armias! Minä tomppeli otin pullonpalautusrahat samalle kuitille mummon ostosten, eli maitolitran ja Masdamer-juuston kanssa! Siitäkös syntyi soppien soppa. Saanen esitellä, Master soup-chef Maria.

-Mitäs tämä nyt tarkoittaa? mummo päivitteli kuittia, jossa sanottiin: Pullonpalautus + 2,60e, ja miinuksen puolella juusto 500g 2,95e ja Ingmanin maito(5 senttiä Valiota edullisempi) 0,70e. Yhteenvetona viivan alta löytyi lopputulos: -1,05e omasta pussista. -Sinä siis tienasit 2 euroa ja 60 senttiä? mummo äimisteli ja pysähtyi kukkaronsa äärellä miettimään paljonko tyttärentyttärelle pitäisi antaa takaisin. Mummon olettamus: Tienasin rahaa kauppareissulla, mistä johtuen en saisi takaisin ostosten kokonaishintaa. Logiikka olisi varsin pätevä, JOS olisin  kerännyt pullot kadulta, mutta kun olen ostanut ne ihan iteee.

Vastasin mummolle -kuten tavallista-äärimmäisyyksin asti artikuloiden: -Olen ostanut limut hintaan 1,65e kappale, ja ansaitsin palautuskoneelta 20senttiä per pullo. Lyhyellä matikalla minäkin tajuan, että en jäänyt kauheasti plussanpuolelle, itse asiassa en edes plusmiinusnollille. Mummo raapi ohimoa, eikä oivaltanut monimutkaiselta tuntuvia yhteenlaskelmia. Tai oikeastaan, matemaattiset plusmiinuslukemat menivät läpi, onhan mummo tehnyt laskelmia koko ikänsä toimistotyössä. Mutta pullonpalautuskonsepti. Ah voi. That´s a whole new story.

***   ***   ***   ***  ***  ***

Roope-A(n)kka mummo nyhti kukkaron pohjalta euron, ja vitkasteli kolikkonsa kanssa. -No, tuota...Ota nyt tuo euro ainakin, onhan sekin jotain, mumisi hän, joka normaalisti maksaa kulut sentintarkasti takaisin. Tällä kertaa talouspasmat menivät kuitenkin pahan kerran sekaisin. Naurahdin, ja sanoin että antaa olla, pidä kolikkosi. Minä tarjoan! Mummo jäi siihen oletukseen, että ostokset menivät pullokoneen piikkiin.

Eikä siinä kaikki. Pullonpalautuskeskustelu virisi yleismaailmalliseksi pohdinnaksi suomalaisten kansallisesta alkoholiongelmasta. -Ihmiset juovat ihan liikaa kaljaa, mummo aloitti.-Mistä sinä niin päättelet? Mummo tuhahti, että näkeehän sen Prisman automaattien luona, kun kaljottelijat jonottavat viemään karhutölkkejä koneeseen. Joopajoo. Alkoholisteja kaikki tyynni. Äkkiä mietin, mitä mummeli mahtoi ajatella minusta? Näkikö hän sielunsa silmillä kuinka Maria-raukka seisoo kadunmiesten kanssa samassa jamassa nyhtämässä senttejä viimeisestä mahdollisesta rahasammosta? Almuja köyhälle, kiitos!

-Chiquitan mehuista ja monista ei-alkoholipitoisista juomista saa pullopanttia, vihjaisin nasevasti. Mummo ei ollut kovin vakuuttunut, mutta teki sentään pikkumyönnytyksen. -Saattaahan siellä joukossa olla joku lapsi, joka palauttaa vaan limpparipulloja... hän mietiskeli, suupielissään tutuksi tullut, asia-vaatii-tarkempaa-tutkimista-ilme. Samalla sain selville, mitä koulukuntaa minä edustan mummon silmissä: Lapsi (joka tykkää limpparista). Ei hullumpi Status, sanoisin.

Joku voisi luulla minun vihastuneen, mikä olisikin ollut luontainen reaktio, mutta tässä tapauksessa ilahduin. Pitäköön mummo minua kernaasti Pikkutyttönä, jos(ja kun) ainoa toinen tittelivaihtoehto olisi rappioalkoholisti.