lauantai 28. tammikuuta 2012

Food of the day: Goat´s milk

Löysin kaupasta vuohenmaitoa. Neiti-etsivänä olisin todennäköisesti löytänyt samaa tavaraa Suomestakin, mutta satunnaisista budjettisyistä ei tullut koskaan etsittyä. Eilen kaarsin siis kärryni kanssa tutuksi tulleelle (epä)maitohyllylle ja olin melkein tarttumassa jääkaappini vakiovarustuksiin kuuluvaan kauramaitopönikkään. Ennen tarttumisen ratkaisevaa hetkeä hoksasin kuitenkin lutuisen vuohen vauvan kuvan ylähyllyllä seisovan purkin kyljessä. Maria-eläinystävän (luetaan hyvin sarkastisella äänenpainolla) hellyys heräsi ja hoivavietti otti vallan. Pitäisikö tuota nyt kokeilla?  

Mieleni yleni jo pelkästä ajatuksesta: Minä, yksi ainoa kuluttaja, pieni ja mitätön ostosvalintojen tekijä päätyisin ostamaan tuota punnan verran kalliimpaa maitoa ja teollani tukisin yksityistä vuohikasvattajaa ja paikallista taloutta ja lisäksi antaisin hiljaisen äänimerkin korkeammille tahoille: "Tätä tavaraa menee! Tätä kannattaa tilata!" Tartuin siis empimättä purnukkaan ja sain niukin naukin vältettyä houkutuksen moiskauttaa pusun vuohen poskelle.



Spontaanin oloisesta tapahtumaketjusta huolimatta päätökseni ei ollut mikään hetken mielijohde. Olin lukenut vaihtoehtoisista maitotuotteista ja niiden hyväätekevästä vaikutuksesta jo aiemmin, ja kerryttämäni tietotaidon seurauksena päätynyt kaura- ja soijamaitovaihtoehtoihin varsinaisen eläinmaidon sijaan. Tällä puolella rapakkoa kyseiset tuotteet ovat pohjahinnoissa. Kauramaito (1,5 l) maksaa 69 penceä (=n.70 senttiä), eli vähemmän kuin Valion maitolitra Suomessa. Vuohen tissistä puristettu luonnon juoma ei sekään tehnyt hillitöntä lovea budjettiin, kun puolitoista litraa kustansi 1,70 puntaa. Samalla hinnalla saisin 2 litraa Valion maitoa Suomessa. Paremmat valinnat saattavat joskus olla edullisia!

Suomessa ja useissa muissa länsimaissa on havaittu huomattavan paljon laktoosi-intoleranssia. Vastoin yleistä käsitystä, kyseinen tila ei ole sairaus tai toimintahäiriö, päinvastoin! 100 % kaakkois-aasian väestöstä ei siedä maidon laktoosia, afrikkalaisista 80 % ja eurooppalaisista 0-40 %. Skandinaaveilla on poikkeuksellisen vahva laktoosinsietogeeni pitkän maidonkulutushistorian seurauksena ja likimain 83 % suomalaisista sietääkin maitotuotteita joissain määrin. Skandinaaviasta ja eräistä Afrikan heimoista löytyvä maidonsietogeeni voidaan luokitella mutaatioksi, koska suurimmalla osalla ihmisistä laktoosia pilkkova geeni katoaa imetysajan päätyttyä. Maalaisjärjellä ajateltuna; aika luonnollista, eikö totta? Maito loppuu äidin ja emän tissistä tietyssä vaiheessa poikasen ja vauvan kehitystä, koska sen jälkeen jälkeläinen siirtyy tavalliseen ruokavalioon ja saa kalsiuminsa muista ravinnon lähteistä. Ainakin teoriassa, ainakin eläinmaailmassa.
                                                                                      Laktoosi-intoleranssi maailmalla

On merkittävää huomata, miten paljon meillä on juuri maitoon ja kalsiumin saantiin liittyviä sairauksia maailman korkeimmasta maidonkulutusprosentista huolimatta. Osteoporoosia sairastaa 400 000 suomalaista ja noin 30 000 uutta tapausta diagnosoidaan vuosittain. Ja maitoa menee! Koska ilman maitoa ei voi elää! Vatsavaivoista, piereskelystä, turvotuksesta tai ruoansulatusongemista viis, koska meille on kerrottu että maito on ainoa kalsiumin lähde. Piste. Viimeisimmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että maidon proteiinilla on niin merkittävä vaikutus vatsan happopitoisuuteen, että elimistö tarvitsee kalsiumia tasatakseen tuon happopiikin. Tarvittava kalsium irtoaa tietenkin luista, eikä maidon kalsium riitä korvaataan tuota vajetta. Näin ollen päädymme noidan kehään; mitä enemmän maitotuotteita nautit, sitä enemmän kalsiumia tarvitset.

Laktoosi-intoleranssia tai ei, suuri osa suomalaisista kärsii homogenoidun ja pastöroidun maidon aiheuttamista vaivoista. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että maidon sivuoireista kärsivät yksilöt paranevat vatsavaivoistaan nauttimalla ulkomaalaisia (usein ei-homogenoituja) maitotuotteita tai siirtymällä lehmänmaidosta muihin vaihtoehtoihin. Vuohenmaito, soijamaito, kauramaito ja mantelimaito ovat muutamia esimerkkejä, joita maitoallergikon kannattaa testata selvittääkseen maitoallergiansa todenperäisyyden. Kyseessä saattaa hyvinkin olla luonnollinen laktoosinsietogeenin puutos tai allergia ylikäsitellyille maidoille.

 
***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Nyt odotatte minun kertovan, että minulla on vakava laktoosi-intoleranssi. Ehei, ei alkuunkaan. Masokistiluonteelle ominaiseen tapaan, olen harjoittanut pienimuotoisia ihmiskokeita itselläni. Päivittäin juotuna tavallinen maito aiheuttaa turvotusta ja vatsavaivoja, ja suuren kaakaomukillisen jälkeen olo on kuin hylkeellä konsanaan. Soija- ja kauramaitoon siirtymisen jälkeen maidon pelko on kaikonnut ja vatsa voi paremmin, koska kyseiset maitotuotteet eivät aiheuta pöhötystä. Vuohen maito onkin uusin aluevaltaukseni, joka ainakin toistaiseksi, kahvin sekaan liotettuna, tuntuu sopivan samaan kategoriaan. Pidän teidät ajantasalla vatsan tapahtumista, mutta näillä näkymin ripuliraporttia ei ole luvassa.  

Pöö! Ei ole mitään pelättävää.


 ***   ***   ***   ***   ***   ***  ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***




keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Ruokaroskaruokaa

EU:n parlamentti on kääntänyt katseensa kohti jätevuoria. Kaatopaikkojen vuoristomaiset roskakasat kumpuilevat horisontissa ja värittävät maisemaa monenkirjavuudellaan. Lähemmässä tarkastelussa kyseiset mäennyppylät ovat kuitenkin iljettävää katseltavaa ja haisteltavaa. Tilastojen mukaan suurin osa jätevuorten materiaalista on nimittäin biojätettä, poisheitettyä ruokaa, joka oli syömäkelpoista vielä jonkin aikaa sitten, mutta joka lempattiin suoraan roskiin jääkaappien sijaan. Samaan aikaan miljoonat ihmiset kuolevat nälkään kolmannen maailman maissa, ja lähempänäkin olisi avulle tarvetta. Meillä Suomessa leipäjonot kasvavat (siitäkin huolimatta, että kansan parempiosaiset yrittävät niitä sinnikkäästi karsia pois katukuvasta). Hyväntekeväisyysjärjestöjen ruokajakelujen varassa on tutkimusten mukaan jo 16 miljoonaa EU:n kansalaista. Nälkäisten suiden määrä lisääntyy vuosi vuodelta, väestönkasvu on räjähtämässä käsiin, eikä kaikkia saada millään ilveellä ruokittua. Niin se vaan menee. Niin se menee, vaikka ruokaa tuotetaan maailmanlaajuisesti enammän kuin 10 miljardia ihmistä jaksaisi edes syödä.

Kirjoitin taannoin pitkän ja syvä(lle roskisten uumeniin) luotaavan reportaasin dyykkaamisesta. Juttu kantoi ylväästi nimeä "Dyykkaajan Lahti", asuinhan tuolloin tuossa maamme kauneimmassa kesäkaupungissa ja  osa-aika opiskelun lisäksi kirjoittelin juttuja paikallislehteen. Niin, ja ajantappoharrastuksena kehittelin itselleni uusia harrastuksia. Ruoan poisheittäminen ja etenkin myyntipäivän ylittäneiden tuotteiden suruton tuhoaminen  nostattaa niskavillani pystyyn ja luo silmieni eteen kuvat leipäjonoista ja yhteiskunnan heikko-osaisista, jotka kituuttavat pienillä palkoilla tai kansaneläkkeillä ja juhlistavat onnistunutta viikkoa ostamalla Atrian kinkkuleikettä ainaisen Pirkan sijaan. Tuo onneton maksaa pitkän pennin leikkelepakkauksesta, jonka eräpäivä on turvallisen viikkomatkan päässä ja on onnellisen tietämätön siitä faktasta, etta samaista kinkkua löytyy kyseisen kaupan roskalaareista pakettitolkulla. Minulla on todistusaineistoa. I was there.

Soittelin muutamien ruokakauppojen kauppiaille selvittääkseni heidän käytäntöjään ylijäävien ruokien osalta. He kertoivat erityisesti vihanneksia ja hedelmiä heitettävän jätelaariin harva se päivä, samoin maitotuotteita ja lihaa. Lähi-Siwan myyjä kertoi ylpeänä, että heille oltiin vastikaan asennettu uudet roskalaarit, jotta vältytään dyykkaajilta. Kyseiset laarit oltiin upotettu 6 metrin syvyyteen maan uumeniin! En omistanut tarpeeksi pitkää haavia, joten jätin kyseisen Siwan suosiolla pois dyykkauslistaltani. Kauppiaat myös kertoivat kautta linjan, etta henkilökunta ei saa ottaa saati ostaa ylijääneitä alennustuotteita, vaan säännöt sanelevat, että kaikki on heitettävä pois. Painotan, että ohje tulee yksin kauppiaalta, eikä laissa ole sellaista pykälää, joka kieltäisi työntekijöitä ostamasta alennusruokia itselleen poisheittämisen sijaan. Onko kauppiailla pyllyssään pelko siitä, että henkilökunta alkaisi piilottaa tai varata joitain tuotteita itselleen? Mahdollisesti kyllä. Ja riskikin on mahdollisesti olemassa. Kertokaa te kauppiaat missä mennään.

Soittelin myös pitkiä puheluja Lahden Poliisin kanssa selvittääkseni dyykkauksen laillisuutta ja yleisyyttä. Konstaapeli ei muistanut koko uransa aikana puuttuneensa yhteenkään dyykkaus-tapaukseen, jossa dyykkari olisi aiheuttanut ongelmia tai asianosainen nostanut syytteitä roskistenpenkojia vastaan. Kysyinkin mitä mieltä hän on suunnitelmastani lähteä tonkimaan julkisia rokiksia iltapalan toivossa. "Antaa palaa vaan!" leppoisa sinivuokko antoi myönnytyksensä ja jäi omien sanojensa mukaan kiinnostuneena odottamaan lehtijuttua.

Otin siis luvasta vaarin (lue=pollarin) ja suoritin tutkimukierroksen Lahden keskusta-alueen paljuilla. Ja apajat olivat mielettömät, enormous kuten sanoisi englantilainen. Jos olisin ollut järjestämässä suuria juhlia jonkun vallatun talon hippikommuunin jäsenille, olisin kernaasti voinut haalia mukaani säkkikaupalla purtavaa. Mutta koska asuin yksin, eikä tuttavapiirissäni ollut niin hipahtavia ihmisiä, että olisin kehdannut tarjota heille löytöjäni, jouduin luopumaan miltei kaikista aarteistani. Valintatalon, erään toisen Siwan ja R-kioskin laareihin jäi jotakuinkin yhden sinkkutalouden vuoden ruoat. Jäi ketuttamaan niin, etta meinasin ostaa arkkupakastimen.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***  ***   ***   ***   ***  ***  ***   ***   ***
EU:ssa ollaan siis oikealla asialla. Pisteet kotiin! Siellä on havahduttu viimein huomaamaan ruokajätteen syntysyyt, tuotantoprosessin eri vaiheet ja niiden aiheuttama hävikkiosuus kokonaisbiojätteen määrästä. Ruokajätettä syntyy luonnollisesti kaikissa tuotantoprosessin vaiheissa, eikä kaikkea hävikkiä voida millään ehkäistä. Siksipä olisikin ensiarvoisen tärkeää kiinnittää huomio niihin vaiheisiin, joissa hävikin määrään voidaan vaikuttaa. Ruokakauppojen aiheuttamat jätemäärät ovat korkeimmat kaikista ja näin ollen siitä päästä oli soveliainta aloittaa.

Olemme tulleet globaaliin G-pisteeseen, ratkaisevaan vaiheeseen, jossa on silkkaa ajanhukkaa keskittyä kotitalouksien valistamiseen tai kuluttajien ohjaamiseen ekologisempien valintojen äärelle. Tyhmempikin sen tietää, että ruokaa kannattaa ostaa sen verran kun sitä menee, että pakastus on hyvä keino säilöä jämät ja että rasiat kuin rasiat kannattaa nuolla loppuun asti. Mutta moni fiksuimmistakaan ei tiedä, miten suurissa määrissä ruokatavaraa lentää jätelaarien uumeniin tehtaiden, ruokakauppojen ja varastojen taholta. Hyvä esimerkki täältä Englannista liittyy kotimaisiin omenoihin. Kauppojen hyllyille päätyvät vain tietyt kriteerit omaavat, standardikokoiset omput, ja muut, virheellisiksi luokitellut yksilöt päätyvät suoraan biojätteeseen. Olisiko jo heräämisen aika? Olisiko aika siirtyä sanoista tekoihin ja ryhtyä vaalimaan ympäristöämme, huolehtimaan ihmisistä ympärillämme ja ottamaan vastuu?

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***  ***

Mummoni on aikaansa edellä: Hän todella nuolee (=ottaa astian käteensä ja ujuttaa kielensä sen uumeniin) jokaisen elintarvikepakkauksen, oli kyseessä margariinirasia, ruokalautanen tai mikä tahansa kippo ja kuppi, jossa on rahtuakaan syömäkelpoista ainesta jäljellä. Go mummo!

Voi miten paljon meillä olisikaan opittavaa pula-ajoilta.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Syöminen on taitolaji

Uusimmassa Kauneus&Terveys-lehdessä (1/2012) oli oivaltava artikkeli syömisen vaikeudesta. Juttupaketin yläpuolella loisti suurilla fonteilla painettu retorinen kysymys: Miksi syöminen on nykyään niin vaikeaa? Yksinkertaisesta elinehdosta, elämän suurimmasta nautinnosta ja välttämättömästä jokamiehen oikeudesta on tullut uskontoakin suurempi kiistakapula. Käymme jatkuvaa narunvetokamppailua oikeiksi kokemiemme ruokavalioiden puolesta ja pyrimme kaikin keinoin todistamaan vakaumustemme oikeaoppisuuden. Milloin me aikuiset ihmiset unohdimme, että on olemassa mielipideasioita?

Kauppareissulla ihmiset pälyilevät toisiaan kulmien ja lierien alta ja näyttävät miettivän kuumeisesti mitä koriin kehtaa ylipäätään nostaa. Leipäosaston kihisevä kuhina on muuttunut huopatossuhiiviskelyksi ja auta armias, jos joku erehtyväinen, uutispimennossa elänyt yksilö tarttuu valkoisena hohtavaan ranskanleipään! Ripille joutaisi mokoma, totuudesta tietämätön typerys. Ja jos henkilö väittäisi kovasti pitävänsä tuosta pullamössöleivästä sentin paksuisen voikerroksen ja sulatetun voin kera, ei kanssaihmisillä olisi muuta mahdollisuutta kuin valistaa tuota ihmisparkaa puhdistettujen vehnäjauhojen tuhoavasta vaikutuksesta. Sama se, vaikka tyyppi olisi terve kuin pukki. Leipä tappaa hitaasti ja ovelasti, niin se vaan menee juu.

Yksinkertaistaminen eli simplification on näppärä markkinakikka myös ravitsemusmaailmassa. Toimintaohje: Valitaan yksi supertuote ja kuvataan se parhaassa mahdollisessa valossa huippukameroilla, lisämateriaaleja hyväksikäyttäen. Tämän jälkeen kuvan alle kirjoitetaan ylistäviä litanioita kyseisen tuotteen parantavasta vaikutuksesta ja sitten vaan ostetaan julisteelle vähän mainostilaa. Kyllä siinä tulee kriittisimmätkin aivot pestyksi, kun jokainen vastaantuleva mainostaulu huutaa: "Activia jogurtti parantaa ruoansulatuksen 14 päivässä!" "Benecol-tutkitusti alempi kolesteroli!" "Goji, ikuisen elämän marja!" Maalaisjärki menettää merkityksensä ja terveydestä tuleekin huomaamatta jokapäiväinen rasti ruutuun -suoritus. Sitä joko epäonnistuu tai onnistuu, it´s up to you!

Tietyt ruoat on leimattu oikeiksi, toiset vääriksi, ja ruokavääryyteen sortujien sopisi siirtyä edellämainitun ranskanleipäherran perään jonottamaan papin armahdusta. Pyhimyksen kehän saavat tänä päivänä pään päälleen karppileivän suurkuluttajat, luomun nauttijat ja reilun kaupan kannattajat. Pitkää nenänvartta kannattaa näyttää vehnäihmisille, kevyttuotteiden käyttäjille ja valmisruoan ostajille. (lue=95%:lle kansasta) Varmuuden vuoksi kannattaa irvistellä kaupassa vähän jokaisen ohikiilaajan ostoskorin sisällölle, että tajuavat varmasti tarkistaa valintansa vielä kymmenenteen kertaan.














Palatkaamme ajassa taaksepäin. 90-luvulla suurin nounou-tuote oli rasva. Voi oli toksisin kaikista myrkyistä ja superkeveät light-tuotteet terveyden alfa ja omega. Sittemmin lighteista tuli kuitenkin ihmiskehon tuhoaja numero yksi ja pitkään piilossa sinnitellyt (vaikkakin etiketeissä selkeästi näkyvillä ollut) aspartaami havaittiin hermomyrkyksi. Olemme lampaita naruissa. Bää? Voisin kysyä K&T-lehden kysymyksen jatkeeksi:

Kuka tai mikä taho on tehnyt syömisestämme näin kauhean vaikeaa? 

Jokainen meistä, enemmän tai vähemmän aivopestyistä kansalaisista tietää, mikä tuottaa meille itsellemme hyvää oloa. Samalla kuitenkin tiedämme (lue=muistamme lukeneemme jostain), että porkkana on hyvä, Mars-patukka huono, vehnä nounou, ruis ihan jees, viljattomuus paras ja niin edelleen. Kamppailemme mieltymysten, kieltäymysten ja sallimusten sotatantereella ja pyrimme seuraamaan vuoroin mielen, kielen, vatsan ja Median totuudentorvien ääniä. Ja sitten lipsumme äärimmäisyyksiin, niin kuin lapset, jotka eivät erota oikeaa ja väärää, mielialojaan tai niiden syy-seuraus-suhteita. Päätämme noudattaa kuuliaisesti naistenlehtien ohjeita, joka päivä, 24/7. Sitten iskee mieliteko. Ja kun se iskee, se myös iskee. Seuraavan viikon vietämme sitten takautuvan uhmaiän pauloissa ja näytämme keskisormea ulkoisille ohjeistuksille. "Minulla on nyt suklaaviikko! Sanokaa HannaPartaset mitä sanotte!"

Suoritamme syömistä kuin kiusallista velvollisuutta ja teemme siitä elämämme keskipisteen. Luulemme hallitsevamme elämää kontrolloimalla ravitsemustamme, lautastemme sisältöä ja vähän kaverinkin. On oltava tarkkana! Elämää syvempiin vesiin voi nimittäin päätyä ottamalla toisen kakkupalan kaverin syntymäpäiväjuhlilla tai lastatessaan ruisleivälle kolme juustosiivua kahden sijaan. Sorruin! Lipsuin! Homma lähti lapasesta! ajattelemme pettyneinä ja suunnittelemme tehokasta kuntoilu-paasto jaksoa ainakin viikoksi eteenpäin. Peace, woman! Annas kun sanon tämän: Ei ole mitään lipsahduksia. On vain mielitekoja, nälkää, kylläisyyttä ja valintoja. Siinä kaikki. On lupa tehdä mieli, on lupa nauttia, lupa ottaa Mars jos se sillä hetkellä tuntuu porkkanaa paremmalta vaihtoehdolta. Mieltä ja kehoa täytyy ruokkia tasapuolisesti. Näin on näppylät!

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Olipa kerran kala

Hälytys: Kalakannat ovat hupenemassa! Ihmisiä kannustetaan lisäämään rasvaisten kalojen syöntiä, mutta monet kyseisistä kalalajeista kituuttavat sukupuoleen kuolemisen rajamailla. Länsimaistunut ruokavalio ja EU:n myötä helpottunut elintarvikkeiden kuljetusjärjestelmä ovat aiheuttaneet sen, että ihmiset kautta maailman nauttivat kalalajeja yhä yksipuolisemmin ja suppeammin. Vielä kymmenisen vuotta sitten nautimme kalalajeja varsin kaksijakoisesti: Itä-Euroopassa syötiin pääasiassa kirkkaiden vesien kaloja, kuten karppeja ja lännessä puolestaan lohisukuun kuuluvia kaloja, kuten taimenia. Nykyään lohen sukuisten kalojen kulutus on kuitenkin räjähtänyt käsiin kaikkialla Euroopassa mikä jakaa mielipiteet moneen leiriin. Ravitsemuksellisesti lohi on kala numero yksi, sillä siitä saa tärkeitä A-, B12-, D-, E- ja K-vitamiineja sekä Omega 3 superrasvahappoja. Ekologisessa mielessä tuo kalaparka on kuitenkin katoamisuhan alla.

Vuonna 2006 Science -lehdessä julkaistiin tutkimus jonka mukaan kolmannes maailman kalakannoista on romahtanut. Pahimpien skenaarioiden mukaan kalakannat saattavat romahtaa tyystin seuraavan 50 vuoden aikana mikäli liikakalastusta ei saada kuriin. Kalanpyynnistä, kuten muustakin ravinnon tuotannosta, on tullut silkkaa markkinointia ja bisnestä, jossa vain raha puhuu. Ja tunnetusti, rahalla jos jollakin on suuri suu.

Human Food Chain eli Ravintoketju -nimisen oppiaineemme tunnilla kävi luennoimassa eräs englantilainen biologi, joka tutkii työkseen meriä, kaloja ja kalakantojen tilannetta. Hän ei ollut tietoinen kalan ravitsemuksellisista ominaisuuksista, mutta tiesi kertoa ympäristöasioista ja kalatuotannon tulevaisuudesta. 1900 luvulta lähtien kalakannat ovat huvenneet tasaiseen tahtiin ja kasvatettujen kalojen tuotanto on lisääntynyt radikaalisti vapaan kalan pyyntiin verrattuna.  

Suuri osa kaupan hyllyltä löytyvästä kalasta on kasvatettua, eli pitkälti jalostettua. Uudessa Mustassa julkaistiin taannoin hyvä ja kattava artikkeli samaisesta aiheesta: http://uusimusta.squarespace.com/etusivu/2010/9/23/varsinainen-kalajuttu.html

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
"Voiko kasvatettu lohi olla luomu-lohta?"
biologi heitti kysymyksen ilmaan ja vastasi itse: "Ei voi. Ja jos niin väitetään, se on harhaanjohtamista." Tänä päivänä nautimme pääasiassa lohta, joka on kasvatettu ahtaissa altaissa, huomattavan lyhyessä ajassa, ja jotka on mahdollisesti pumpattu täyteen kasvuhormonia ja antibiootteja.  Njami njami! Tämän lisäksi lohentuotanto kuluttaa merien kalakantoja aivan yllättävällä tavalla: Yhden lohikilon tuottaminen vaatii nimittäin 5 kiloa muuta kalaa! Ei ihan pikkujuttu.

Mitä vaihtoehtoja meille jää, mikäli haluamme jatkaa kalansyömistä, mikä on siis ravitsemusnäkökulmasta katsottuna ehdottoman suotavaa ? Tulevaisuuden toivo -surullista kyllä- tulee olemaan geenimanipulaatio. USA:ssa (miten yllättävää!) on jo annettu hyväksyntä geenimanipuloidun kalan tuomiseksi markkinoille, mutta Euroopassa ollaan vielä varuillaan. GM aiheuttaa närää ja kummastusta, pelkoa ja epäluuloa, mutta edellämainitun biologin mukaan tulevaisuudessa kaikki kaupasta saatava kala tulee olemaan GM-kalaa. Koska nykyään 95 % saatavilla olevasta ruokakalasta on kasvatettua, on vain luonnollinen (tämän yhteiskunnan luonnollinen) seuraus, että tuotantoa tehostetaan geenimanipulaatiolla.

Onko se sitten vain ja ainoastaan huono juttu vai mitä häh?















Jo tutuksi tullut biologimies luetteli myös GM-kalan hyviä puolia. Voin itsekin alleviivata seuraavat kohdat, siitäkin huolimatta että ihan periaatteellisesti haluan vastustaa GM-tuotteiden tuomista markkinoille. No, kipeää tekee lausua mitään myönteistä, mutta tässä niitä höytyjä nyt sitten tulee. (Lopeta lukeminen tähän jos haluat edelleen 100 %: sesti ja vain ja ainoastaan vastustaa GeeÄmmää)

GM on -halusimmepa tai emme- osa ravitsemusmaailman tulevaisuutta. Yksi esimerkki geenimanipuloidusta, tuottajan kannalta hyödyllisestä ja pitkään säilyvästä kalalajista on lämpimien vesien, esimerkiksi Atlantin kala, jolle siirretään Arktisen veden kalan kylmänsietogeeni, sekä nopeasti kasvavan kalan kasvugeeni. Kyseinen kala tulee geenimanipulaation jälkeen pärjäämään myös kylmemmissä oloissa, jolloin sitä voidaan alkaa kasvattaa myös meikäläisten leveysasteilla.  Tämä voidaan tehdä esimerkiksi eräille lohilajeille, jotka ovat normaalioloissa niin herkkähipiäisiä, että paleltuvat alle + 5 asteessa. Myös tuotantoaika lyhenee GM-muutosten myötä ja esimerkiksi lohen kasvuaika lyhenisi 3 vuodesta 1 vuoteen. Antibioottien käyttö vähenisi, koska kalalle voidaan siirtää tauteja vastustava geeni.

Asioilla tuppaa olemaan, ei pelkästään kaksi, vaan triljoona eri puolta, joita tarkastella eri näkökulmista käsin. Minä istun vakaasti ravitsemusnäkökulmassa ja suosittelen ehdottomasti kalan sisällyttämistä viikottaiseen ruokavalioon, jos ei ihan seitsemänä, niin vähintään kahtena päivänä viikossa  Mutta mitä syödä ? Itse kehotan suosimaan harvinaisempia lajeja ja kokeilemaan uusia, tuntemattomiakin lajikkeita. Lohi ja tonnikala eivät ole ainoita olemassaolevia lajikkeita, vaikka olemme joutuneetkin kasvamaan sellaisen harhauskon vaikutuspiirissä. Valmistiskeiltä löytyy monensortin kalaisia otuksia, äyriäisiä ja niljakkeita, jotka muuttuvat kyllä leikkuulaudalla ruoaksi kun vaan viitsii vähän vaivautua. Vähän vaan. Sen verran, että hankkii tietoa valmistustavoista ja uskaltaa tarttua haasteeseen.

Ota riski! Kokeile uutta!  

Tee hyvää itsellesi ja ympäristöllesi paremmilla valinnoilla!

  












Lisätietoa: 

http://www.vapaa-ajankalastaja.fi/?svk=75497
http://www.rktl.fi/kala
 http://yle.fi/uutiset/luonto_ja_ymparisto/2011/06/luonnonsuojeluliitto_haluaa_turvata_uhanalaiset_kalakannat_2652580.html
http://uusimusta.squarespace.com/etusivu/2010/9/23/varsinainen-kalajuttu.html

maanantai 16. tammikuuta 2012

Food of the day: Seeds

Harva se päivä käteeni tarttuu harvinaisen hyviä ja toisaalta myös erityisen huonoja elintarvikelöydöksiä brittiläisistä supermarketeista. En voi olla jakamatta näitä ihme-tuotteita teidänkin kanssanne, joten tästä se lähtee Alias Here we go! Ensimmäinen superlöytö ihan tavallisesta ruokakaupasta:

Ruokatohtorin siemensekoitus















































Paahdettu siemensekoitus sisältää auringonkukansiemeniä, kurpitsansiemeniä, pellavansiemeniä, seesaminsiemeniä sekä hampunsiemeniä. Siemenseosta on ryyditetty vehnättömällä soijakastikkeella, joka sisältää soijapapuja ja merisuolaa. Ravintoarvoiltaan sekoitus on erinomainen ja ravitsemuksellisesti täysipainoinen:

* 100g pussillinen sisältää:

25.3 g proteiinia. (Vertaa=Päivittäinen proteiinin saantisuositus 35-45 grammaa)
2.4 g hiilihydraattia luonnollisina sokereina
51.3 g rasvaa
josta tyydyttyneitä 11.7 g
17.6 g kuitua
1.0 g suolaa

*1 annos on arviolta 25 g

***  ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***  ***
Siemenet ovat vertaansa vailla oleva superruoka. Pienessäkin määrässä siemeniä on runsaasti hyviä rasvoja, proteiineja, hivenaineita ja vatsaa helliviä kuituja. Siemenet ovat ihmisen alkuperäistä ja luontaista ravintoa, joita jo kivikauden miehet ja naiset käyttivät ravinnokseen. Nykypäivän ravitsemusmaailmassa siementen kohtalo on kuitenkin toistaiseksi kovin kurja ja käyttäjäkunta suppea. Lieneekö syynä pikkuisten jyvästen mauttomuus, täyttämättömyys tai kenties käyttö-ohjeettomuus?

Tiedä häntä, mutta onhan se ihan päivän ja yön selvä asia, että pikkunälän yllättäessä tulee hyllystä napattua mukaan ennemminkin se rasvan ja sokerin (=välittömän energian) täyteinen suklaapatukka kuin.. come on! siemeniä! Myönnän kernaasti, että ei niillä nälkä lähde, mutta lompakko kevenee senkin edestä. Ja mihin niitä voi edes laittaa? ihmettelee moni ja pällistelee ylläolevaa siemenpussin (niin, siemenpussin) kuvaa pieni huvituksenvirne suupielessään. Vastaus on tässä= Suuhun, ystävä hyvä, suuhun!












Ei nyt tehdä asioista kuitenkaan mahdottoman vaikeita. Omia makumieltymyksiään on lupa seurata, vaikka lähtisikin etsimään terveyttä edistäviä ruokavaihtoehtoja. Terveellinen ruokavalio ei auttamatta tarkoita pahaa makua ja herkuista luopumista! Nou nou! Kukaan ei pakota mussuttamaan siemeniä suoraan pussista, tai muuttumaan talitintiksi. En minäkään tee niin. Hyi olkoon! Missä Snickers patukka?

Ennen kun tartutte muihin herkkuihin, miettikää olisiko teissä kuitenkin potentiaalia siementen suurkuluttajiksi. Tässä muutamia vaihtoehtoja, joista osa vaatii hieman vaivannäköä, mutta sellaista elämä on. Vaivan näkemistä elämän eteen. Ei tehdä siitä liian monimutkaista, jookos kookos?

Nauttikaa siemenenne esimerkiksi seuraavissa muodoissa ja takaan että kroppa kiittää ja ruoansulatus niiaa syvään. Reseptit löytyvät sivujeni oikeassa laidassa olevasta "Terveyttä lautaselle" -laatikosta.

* Siemenleipä/-rieska
* Vihreä salaatti siementen kera
* Seesami-manteli patukat
* Tuorepuuro
* Sesam-broileri
* Hampunsiemenjäätelö
* Rucola-pekoni-pinjansiemen pasta
* Speltti-pellavansiemen-pizzapohja

* Pinjansiemenillä ja rucolalla kuorrutettu lohi

Siinäpä muutama suosikkilöydökseni! 

Siemeniä voit huoletta heittää sekä leipätaikinoiden, salaattien että liharuokien joukkoon, paahtaa pannulla, tai ripotella valmiiden annosten päälle. Jo ruokalusikallinen siemenseosta aamupuuron päällä antaa superpotkun päivään! (Vinkki: Yritä ujuttaa vaivihkaa pikulusikallinen myös perheen pikkuväen Corn flakesien sekaan)

lauantai 14. tammikuuta 2012

Valoa kohti!

Kahdessa ja puolessa tunnissa ehtii matkustaa hyvinkin kauas kotoa. Minä taitoin matkaa takaisin Bournemouthiin keskiviikkoaamusta iltaan asti ja tuntui siltä, kuin olisin tullut valovuoden päähän Ryttylän perämetsästä. Niin kai tulinkin. Valoa nimittäin alkoi piisata oikein kahmalokaupalla jo hyvän aikaa ennen Lontoon ilmatilaan saapumista! Viheriöivät niityt avautuivat silmieni alle jossakin Hollannin tienoilla ja pilvenhattaroiden esiintymistiheys harveni harvenemistaan. Aivan kuin joku suuri metsänraivaaja (lue=pilvenraivaaja) olisi käynyt vähän siivoamassa taivasta ja päättänyt, että nyt valoa kansalle! Hyvä päätös, ajattelin heti kun näin auringon.

Silti jokin kaihersi mieltä. Bussimatka Lontoon keskustan kautta etelää kohti nostatti omituiset olotilat pintaan, enkä edes pyrkinyt ajamaan niitä loitommalle. Sen olen oppinut, että tunteitaan ei voi paeta ja vaikka hetkellisesti siihen kykenisikin, ne tulevat takaisin kun aika koittaa ja ote hellittää. Kun minä väsyn pinnistelyyn ja tunteideni ignooraamiseen, ne iskevät päälle kuin  lihansyöjäkasvit eräässä Muumien jaksossa. "Syön sinut elävältä!" ne karjuvat korvani juuressa, ja silloin en voi muuta kuin tuntea. Kaiken. Kaksinverroin kovemmin kuin silloin, jos olisin antanut tuntemusten vain ottaa paikkansa omalla ajallaan.

Omituinen olotila iski ensimmäisen kerran kun iskin hampaani äidin valmistamaan jauhelihapihviin. Kyllä, minulla oli mukanani eväsrasia ja eväsrasiassa äidin tekemiä pihvejä ja vihreää salaattia. Ja ei, siinä ei ole mitään noloa saati kiellettyä, koska ei ole olemassa sellaista sääntöä, että matkaajan täytyy ostaa matkaeväät lentokentän ylihinnoitellusta kaupasta tai nauttia kolmen euron kahvikupillinen lentokenttäbussia odottaessa. Ei tarvitse. Ei silloin jos on Neiti Näpsä ja ennaltaviisas. Lentokoneessa vieruskaverini ostivat herkullisennäköiset (lue=ei-minkäännäköiset) ja aromikkaan tuoksuiset (lue=täysin hajuttomiksi prosessoidut) muoviinpakatut juusto-sandwichit ja Red Bull tölkit. Kumpainenkin sai pulittaa ravinteikkaasta lounaastaan (pliis, huomaa sarkasmi tai olet pulassa!) pyöreästi kahdeksan euroa. Njammii, vatsa ja kukkaro huutavat Hallelujaa!

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Mistä minä puhuinkaan? Mistä johtuivat oudot tuntemukset matkalla kakkoskotiini? Kiertelen ja kaartelen ja pyörin ovelasti oikean asian ympärillä, koska en halua myöntää tunteita itsellenikään. Asiahan on selvää pässinlihaa sille joka osaa lukea rivien välejä. Minuun iski koti-ikävä. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää ketään jolle puhua, jonka kanssa heittää sisäpiiriläppää tai ylipäätään: puhua suomea! Olin hissun kissun hiljaa aina Tampereen lentokentältä kotiin asti. Sinne päästyäni avasin oven tyhjään kaksitoistaneliöiseen huoneeseeni ja kiersin katseellani ympyrää kokolattiamatosta seinäpeiliin ja ikkunan kautta kattoon asti. Kaikki oli kuten olettaa sopi: Paikoillaan. Tervetuloa kotiin! sanoin itselleni, koska kukaan muukaan ei sitä tehnyt minun puolestani.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***  *** Vaakakuppiin joutuivat nyt kaksi kotiani ja on sanomattakin selvää, kumpi tuntui aidolta, kumpi feikiltä. Kuukaudenmittaisen loman jälkeen sain perspektiiviä opiskelijaelämääni ja oivalsin tämän olevan kaikin puolin väliaikainen tila. Ei tämä ole kotini, tämä on kämppä. Enkä minä tänne ikuisesti jää, vaan siksi aikaa kunhan paperit on käsissä ja yliopistomaailma antanut sen minkä tulin siltä hakemaan. Se on vaan Adios sen jälkeen! Oivalsin, että kaksi ja puoli tuntia olisi todellakin valovuoden mittainen matka silloin jos ei tuntisi olevansa oikeassa paikassa. Onneksi minä osaan sopeutua ja soluttautua, vaikka toisinaan se vaatiikiin armotonta itsesuggestiota ja taistoa tahtojen puolesta. Lopulta olen kuitenkin kalana vedessä, muussa maassa mansikassa, vaikka tiedänkin, että Suomessa minua odottaa mustikkaisista mustikkaisin kotini.

Lisähuomio: Rakastan mustikoita, mansikat ovat vaan ookoo.

En ole vielä niin brittiläistynyt, että taitaisin sääkeskustelujen jalon taidon, joten seuraava kuvasarja puhukoon puolestaan. Tältä näytti siis menomatka Tampereelta Lontooseen, aikaero 2 tuntia:

























































































































tiistai 10. tammikuuta 2012

Kotoa kotia kohti

"Viimeistä viedään!" sanoi jumbona maaliin tullut hiihtäjä, kun Dopingista kiinni jäi. Samoja sanoja toistelee Maria, nainen kakskyt kaks ja risat, joka ei vielä lähestulkoonkaan vetele viimeisiään, mutta jolla yksi elämänvaihe on nyt tullut päätökseensä. Ja kyllä, joululoma voi todellakin olla yksi kokonainen elämänvaihe, merkittävä, vaikkakin lyhyenläntä jakso elämän pitkäpiimäisellä taipaleella. Kuukaudessa tehdään uusia ihmisiä!

Mitä uudistuksia olen siis kokenut neljän viimeisen viikon aikana? Lähdetään siitä simppelistä faktasta, että numeraalisesti siirryin vuodesta 2011 vuoteen 2012. Huimaa! Päätäni alkaa kuitenkin huimata vasta siinä vaiheessa, kun mietin niitä muita mullistavia elämänmuutoksia, joita uhkarohkeasti kokeilin näiden viikkojen aikana. Ensimmäinen mieltäylentävä ja kokki-äitini statusta alentava projekti oli ruoanlaitto. Muistuttaisin, että ruoka ja ravitsemus ovat asiat aivan erikseen ja minä olen pääasiassa jälkimmäisen harjoittaja. Osaan kyllä kokata kun sille päälle satun, mutta harvemmin sattuu oikeaan paikkaan. Tällä lomalla sisäinen jauhopeukaloni (tai pikemminkin jauhelihapeukalo) tarttui kuitenkin paistinpannun kahvaan ja otti lusikan ihan omaan käteen. Minä en pelkästään valmistanut ruokaa perheelleni, vaan myös nautin siitä. Aplodeja, kiitos!

Muutos ei tapahtunut aivan sattumalta. Inspiroiduin nimittäin parista ruoanlaittoblogista, joita selailin joutopäivieni kuluksi ja jotka aiheuttivat mielitekoja ja kurnivan nälän vatsanpohjaan. Valmistin muun muassa pekoni-jauhelihapyöryköitä, valkosuklaamango-pannacottaa, vaahtokarkkikaakaota (älkää naurako, sekin vaatii keskittymiskykyä ja tarkkaa ohjeiden noudattamista), rocky roadia (tsekatkaa brittireseptejä-laatikko sivujeni oikeassa laidassa), sekä sitruunavaahtoa. Joululoman seurauksena ikeneni alla orastanut makeanhammas työntyi pintaan viisaudenhampaiden tyvien rinnalle ja minä, vannoutunut suolaisen ruoan ystävä opin nauttimaan jopa suklaasta tavallisen naisen tavoin. Hyvä minä, minä jee, minä rules ou jee!

Syvällä sisimmässäni olen kuitenkin tosiäijä. Suolaa ei voi olla koskaan liikaa, oli se sitten soijakastikkeen tai herbamaren muodossa ja jos päättäisin repäistä ja hemmotella itseäni synnillisen epäterveellisellä mätöllä, suunnistaisin grillille karkkikaupan sijaan. Suklaasta saan tarpeekseni muutaman palan jälkeen, eikä minun yksinkertaisesti tee mieli makeaa kovinkaan taajaan. Makumieltymykset lienevät lapsuusajan ja kasvatuksen peruja. En kuitenkaan viittaa siihen faktaan, että kotonamme ei ole eletty makeilla herkuilla, vaikka sekin saattaa olla yksi tekijä suolahampaani suuruuteen. Uskon kuitenkin, että pääsyypää on varsin miehinen elinympäristö. Kolmen äijäruokaa syövän veljen siskolla ei ole muuta selviytymismahdollissuutta kuin oppia heidän tavoilleen.


Nyt ojennan syvän anteeksipyynnön äidille, jonka yrtti-, kasvi- ja käsityöharrastuksille olen naureskellut sekä selän takana että kasvojen edessä. Käänsin kelkkani ja takkini nurin päin! Äidin metsästä keräämät ja kuivattamat koivunlehdet, nokkoset ja syötävät villiruohot ovat nimittäin osoittautuneet mitä parhaimmiksi lisukkeiksi niin salaattien, munakkaiden kuin aamupuuronkin päälle. Siemenet ja jyvät antavat oivan lisäpotkun ruokaan kuin ruokaan, ja niin absurdilta kuin tuntuukin, ne pitävät olon kylläisenä ja tyytyväisenä pidempään. Tieteellisessä mielessä olen kyllä tiennyt asian oikean tolan ja kannattanut edellämainittujen ainesten käyttöä asiayhteydessä kuin toisessakin, mutta omalla kohdallani en ole ollut vakuuttunut siemenjyvästen täyttävästä ja hyväätekevästä vaikutuksesta. Mutta voi kyllä, minusta tuli todellinen nokkosjauheen ystävä ja siemeniä puputtava lihansyöjäeläin!

Ruoanlaiton lisäksi intouduin -salaisesti- äidin käsityöideoista, joita hän virittelee ja suunnittelee melkein osa-aikatyökseen. Paperinauhahelmet, helmikorut, kahvipaketeista tehtävät kassit ja kynäpussit, pesukoneessa huovutettavat tossut ja tumput, sekä muut salaisemmat, toistaiseksi patentoimattomat ideat ovat vain muutamia esimerkkejä äidin mielikuvitusrikkaudesta. En kuitenkaan astunut yli siitä ratkaisevasta kynnyksestä, jonka toiselta puolelta alkaa käsityöläisen arki ja konkreettinen toiminta, mutta minä kiinnostuin. Se on jo suurta. Suurensuurta.

Kai minä opin myös jotain epäkonkreettisempaa, kuten olemista, rauhoittumista, stressaamattomuutta ja kärsivällisyyttä. Opin, unohdin ja opin uudelleen, miten pitäisi käyttäytyä kuusivuotiaan, likimain ADHD-tapauksen seurassa, miten sanoa "ei" tuntematta syyllisyyttä ja kuinka keskittyä olennaiseen. Opin olemaan sinut kotini ja minut itseni kanssa, siitäkin huolimatta että kotona en tiedä olenko pääasiallisesti tytär, sisko vai tyttärentytär, vai kenties vara-äiti, sisarpuoli vai kenties VIP-vieras. Soluttautuminen ei ollut sen haasteellisempaa, kuin liivatteen liottaminen kuumaan nesteeseen. Ja kokkaustaidottomille tiedoksi: Liivate sulaa kuin unelma ja minä lioituin juuri niin. Rajat hämärtyivät ja olin kotonani kuin kotonani.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Tämä viimeinen kotona hiihtelijä viedään kuitenkin muille maille jotakuinkin än, yy, tee... huomenna! Olen täystyytyväinen kotona viettämääni aikaan ja sydämestäni kiitollinen perheelleni menneestä kuukaudesta, mutta kuitenkin enemmän kuin valmis palaamaan kotiini järjestysnumerolla kaksi.

Mietin vaan pienessä mielessäni: Tarvitseeko potea syyllisyyttä siitä, että minusta tuntuu hyvältä lähteä pois?

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Yhden ihmisen osa

Olen alkanut pikkuhiljaa oivaltaa, että ihmisen ei tarvitse tehdä kaikkea. Tadaa! Päätelmäni ei ole mikään hetkellinen päähänpisto tai salamaniskuntavoin aivoihini jysähtänyt mielenhäiriö, vaan pitkällisten pohdintojen ja syväluotaavan havainnoinnin tulos. Uskallan lopultakin tulla kaapista ulos johtopäätelmäni kanssa: Jokainen on vain yksi ihminen.

Jokaisella yhdellä ihmisellä on käytössään 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa, 30 kuukaudessa ja 365 vuodessa. Elinpäiviä tulee suomalaisella naisella kertymään keskimäärin 83 ja miehillä jotakuinkin 76. Onnettomuudet, sairaskohtaukset ja itsemurhat tekevät toki harhaanjohtavia pudotuksia muuten lineaarisesti kohoaviin tilastoihin. Yhtä kaikki, jok´ikisellä meistä on rajallinen määrä aikaa, eikä kukaan meistä jok´ikisestä voi parhaimmillakaan korteilla tai kämmenviiva-analyyseilla ennustaa keskuudestapoistumisensa ajankohtaa. Aika tasapuolista, sanoisin!


Suurin osa elinpäivistä kuluu töitä tehden ja toinen suuri osa nukkuen. Osan aikaa täytyisi kai kyetä myös sosiaaliseen kanssakäymiseen ilman unta tai työntekoa. Lisäksi suuren lohkaisun ajasta vievät erinäiset pakotteet, kuten talousasiat, tavaranhankinnat, ravinnonhankkiminen, valmistaminen, sisäänahtaminen ja ulostaminen, sekä itsensä- , koiriensa, kissojensa, kaniensa- ja koneiden huoltaminen. 24 tunnista jää siis nukkumisen jälkeen käytettäksi jotakuinkin 15 tuntia, josta ainakin puolet kuluu pakollisten velvollisuuksien täyttämiseen. Aika masentavaa, sanoisin!

Varhaisnuoruusvuosinani pyrkimyksenäni oli tehdä aivan kaikki. Maanisella kiihkolla haalin itselleni työtehtäviä ikään kuin kaikki avoinna olevat työpaikat olisivat olleet minua varten. Tein koulutehtävät pois alta jo kuukaudenpäivät ennen deadlinea, urheilin urpona kuin urheillakseni koko loppuelämäni urheilut etukäteen ja haalin projekteja, tehtäviä ja tavoitteita mitä erilaisimmista kategorioista. Se lienee sitä itsensä etsimistä, veikkaan minä. En tiennyt mitä oikeasti haluan, joten kokeilin haluta vähän kaikkea. Sillä logiikalla (naisen tai teini-ikäisen logiikalla?) ei jäisi vahingossakaan paitsi siitä omasta jutusta! On huojentavaa tietää, että on olemassa myös muita kaltaisiani. Tunnen tyyppejä, jotka painavat kolmea työtä yhtäaikaa, toisia, joilla on taskussaan kolmen opintoalan paperit, ja niitä huippusuorittajayksilöitä, joilla on saavutuslistallaan kaikki kuusi. Mieletöntä! Sanan kaikessa merkityksessään.

Kahdenkymmenenkahden vuoden ikä ei vielä varsinaisesti lukeudu elämänkaaren häntäpäähän, mutta ei ihan alkumetreillekään. Tässäpä tuhti tietopaketti kaikille niille mummonikaltaisille, jotka lausuvat elämäntyökseen "sinä olet vielä niin nuori"-mantraa ja jotka uskovat, että eletyt vuodet ovat ihmisen mitta: Nuorikin ihminen on elänyt elämää. 

Olenpa minäkin, ikuinen äidin tyttö oppinut jotain elintärkeää lyhyenmittaisen matkani varrella. Kuten sen, että maailma on mahdollisuuksia täynnä ja että jokaiseen mahdollisuuteen ei tarvitse tarttua. Elin pitkään yli-ihmisyyden harhaluulossa, uskoen olevani tuhatraajainen ja seitsemänhevosenvoimainen, kunnes seinä tuli vastaan. Oivalsin, että siihen on olemassa syynsä, miksi minulla on vain kaksi kättä, jalkaa, korvaa ja silmää. Ja se on siksi, että minun kuuluu nähdä, tuntea, kokea, kuulla ja tehdä vain se mikä minun kuuluu. Ei enempää eikä vähempää.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Olen vain yksi ihminen. Harmi sinänsä ja toisaalta suuri onni. Saan hyväksyä sen tosiasian, ettei minun tarvitse revetä jokapaikkaan kokoajan, eikä minun tarvitse edes keksiä selityksiä toiminnalleni. Syynä on yksinkertaisesti se, että en kykene. Aika asettaa rajoitukset elämälle, ja juuri rajoja, jos jotakin ihminen tarvitsee. Ainoa tehtävämme on löytää oma tehtävämme ja paneutua siihen buddhalaismunkin keskittymiskyvyllä, perhosenkeräilijän tarkkuudella ja kuuhun lentävän astronautin pitkäjänteisyydellä. Muuta ei vaadita, ihmiseltä, jolla on tietty määrä aikaa suorittaa tietyt tehtävät niinä elinvuosina jotka hänelle on suotu.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Lounaaksi ellunkanaa

Arki on palannut keskuuteemme. Se pysytteli piilosilla hyvän aikaa, eikä meinannut antaa kuulua itsestään joulun ja uuden vuoden pyhien lomasta. Pyhäpäivät, ne mokomat, venyttelivät raajojaan ja ujuttivat lonkeroitaan pitkälle eteenpäin ikään kuin yrittäen kestää ikuisesti. Luojan (tai jonkun korkeamman voiman, tai Lady Fortunan) kiitos siitä, että niin ei tapahtunut! Ainainen lomailu ei sopisi aktiiviselle hermostolleni ja levottomalle luonnolleni alkuunkaan. Neljä viikkoa on ihan hyvä (lue=ihan liikaa). Se on nipin napin sellainen aika, jonka voin suoda levolle ja rauhoittumiselle kun oikein hammasta puren ja taon päätäni seinään.


***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   *** Arki tuli tosiaan takaisin sitkeän odotuksen ja perusteellisten kärsivällisyysharjoitusten jälkeen. Hip hip hurraa! sanon minä, joka kuulostelen arkielämän arastelevia askeleita hiipimässä yläkerran rapuissa aamukuuden ja seitsemän välillä. Pikkuveljet ne siellä yrittävät vaimentaa mukavuudenhalun äänen sisällään ja käynnistää itsensä pakollisten kouluvelvollisuuksien moottoritielle. Onnea matkaan, hyvältä näyttää! Ainakin ulkopuolisen silmin, sängyn pohja-perspektiivistä katsottuna.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Arki elää omaa elämäänsä kaikkialla ympärilläni. Velipojista pienemmät raahautuvat nyt koulunpenkille viitenä aamuna viikossa, kuten olettaa sopii. Vanhin velimiehenalku palasi työmaalle isäpuolen tavoin ja koko ihmiskunta näyttää loksahtaneen ihanan tavallisille, rutiininomaisille uomilleen. Kaupat ja virastot yhtä kaikki avaavat ovensa alkuperäisiin aikoihin, eikä loppiaista kummempia yllätysaikatauluja ole luvassa lähitulevaisuudessa. Ihanan turvallista, tuttua ja kaikinpuolin tasapainoista. "Tykkään," sanoisin Facebookissa. Mistä minä en tykkää, on se, että minä en ole vielä osa tätä hulppeaa ja kauankaivattua arkielämää. Minä olen vieläkin lomalla!

Arki onnistui pitkittymään omalla kohdallani yli sallittujen rajojen. Siellä se piileksii reilu viikon päässä ja yrittää työntää päätään pensaaseen kuin välttyäkseen kuvioonastumiselta. Lomat ja pyhät haluaisivat ilmiselvästi jäädä pysyväksi olotilaksi elämääni, eivätkä suostuisi vapaaehtoisesti päästämään minua otteestaan. Jos ei hyvällä niin sitten pahalla! Minä kuristan lomapäivät käsieni väliin ja sanon niille Soronoo. Liika on liikaa ja kohtuus kaikessa hyvä.

Arki on ystäväni. Tavallisuus, rutiininomaisuus, tutut ja totutut kuviot ovat henkireikäni. Vaikka ajattelutapani saattavat vaikuttaa hyvinkin mummomaisilta ja pelottavan jämähtäneiltä, en usko että minulla on syytä huoleen. Kukapa sitä ihan irrallaan ja rutiineista vapaana haluaisi elää? Parasta on perusarki, koulu, työ, koti, omat kuviot, tutut ympyrät ja säännöllinen elämänrytmi. Aktiiviseksi luotuna olentona ihminen tarvitsee tekemistä ja toimintaa joutenolon rinnalle, jotain jonka avulla kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Liian pitkäksi venyvä loma ei tarjoa liioin kehitystä saati kasvua. Sillä on paha tapa jämähdyttää kroppa ja jumiuttaa mieli.
















Arki on jo melkein hyppysissäni. Alan pikkuhiljaa, varovaisin kevein askelin totuttaa itseäni siirtymävaiheeseen. Eilen leivoin rocky road -kakkua ja maksoin mokkulalaskun, tänään imuroin ja luuttusin ja huomenna alan hoitaa juoksevia (lue=kiitolaukkaavia) asioita. Olen klikannut itseni off-tilasta valmiustilaan ja sytyttänyt pääni sisäisen liikennevalon punaisesta oranssiin. Olen lähtövalmiina, toinen jalka orrelta ojennettuna ja siivet vaakatasoon levitettyinä. Tämä kananainen on henkisesti valmistautunut pannullapaistettavaksi ja uudelleensyntyväksi 2012-nimiseen joulunjälkeisaikakauteen. Ready, steady, GO!


Rikasta ja rakasta arkea itse kullekin kanalle, kukolle ja kanakukolle!