keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Huuhaapuuhaa

Ihmismieli on maailmankaikkeuden mystisin laitteisto. Jotta en loukkaisi herkkamielisimpia, tarkennan, etta ainakin minun mieleni on aivan harvinaislaatuisen mysteerista lajia. Tassa jokapaivainen esimerkki: lahden intopiukeana kirjastoon opiskelemaan, kassissa kirjat ja mielessa tuhat ja yksi tarin... eikun siis projekti-ideaa. Istun koneen aarelle ja yks kaks yllattaen, taysin varoittamatta Mister Motivaatio kavelee umpikujaan. Muuri kohoaa edessani, yritan heittaytya sen yli kuin Tarzan, mutta turhaan. Aivan turhaan. Raaviskelen tiilenpaita kynsillani ja yritan survoutua lapi inspiraationi tielle kohonneesta esteesta, mutta se on lapaisematon itkumuuri. Vuodatan muutaman karvaan kyyneleen, kunnes paatan sisukkaasti hyvaksya tosiasiat. Mina en pysty tahan. En nyt. En tanaan. Survon Raamatunpaksuiset opukset takaisin olkalaukkuuni ja klikkaan itseni seka sosiaalisen median, blogimaailman, etta hopohopo-uutissivujen taajuudelle. Minulla on tuhat ja yksi tarin.. eikun rautaa tulessa, mutta yksikaan niista ei ole se, joka tuottaisi lautaselleni kypsan pihvin. Jos ei naita tarin.. eikun.. no, myonnettakoon, niin, tarinoita, lasketa onnistuneiden suoritusten lukuun. Ei niita lasketa. Ne vaativat vain mielikuvitusta. Akateeminen mieli on se, jota minulta nyt vaaditaan.


Kylla kiukuttaa. Oudointa kiukkuolossani on kuitenkin se, etta tama satunnainen (lue: jokapaivainen) saamattomuus ei itse asiassa kiukuta minua alkuunkaan. Sen sijaan kiukun karvaat savelet kihoavat pintaan silla hetkella, kun mietin tekemattomia toita ja tyoryhmaa, jonka kanssa minun tulisi tehda yhteisia toita seuraavien paivien, viikkojen ja -ei, ala sano sita sanaa- kuukausien ajan! Luulin olevani ryhmatyoskentelija. Nyt haluaisin tehda kaiken yksin, eristaytya ihmisista, joilla on liian erilaisia (lue: vaaria) mielipiteita ja joiden vastahankainen asennoituminen vain hidastaa projektin liukasta eteenpainsoljuntaa. Kukaan ei jousta, mista johtuen koko projekti seisoo paikoillaan kuin lammen vesi. Ja miksi juuri minun taytyisi joustaa, kun mina olen ainoana oikeassa!? Kismittaa. Yhteistyo on se kapula, joka hidastaa yhteisten asioiden hoitamista ja pysayttaa rattaat kuin ratsia rilluralliajajan.

  
Jouluun mennessa tulemme tekemaan yhteensa kolme yhteistyomuotoista esitelmaa. Kolme! Tyon alla on kaksi, joista toinen on viitta vaille valmis, mutta tama toinen, voi taivas, milla sanoilla voisin kuvailla tata prosessia? Seisova vesi on kenties optimaalisin metafora. Kyseinen esitelma liittyy kurssiin, joka kantaa nimea: Food processing and product development (Ruoan prosessointi ja tuotekehitys) Tehtavana on suunnitella kaksi tuotetta, jalkiruoka ja valipalatuote yli 70-vuotiaalle 2. tyypin diabeetikolle. Helppoa kuin heinanteko! tuumin mina ensialkuun, siihen aikaan, kun en ollut viela tutustunut tiimiimme. Vaan hankalaksi kaantyi helppous ja mahdottomaksi mahdollinen. Ensitapaamisella heitin kehaan argumenttini ja siitakos sanaharkka syttyi. Tallaisen pallon viskaisin pain kolmen kanssaryhmalaisen tajuntaa: "Meidan taytyy tehda tuote, jossa on mahdollisimman vahan hiilihydraatteja." CrashBoomBang! Hiilihydraattien kritisoiminen Britannian ravitsemuskentalla on sama kuin vaittaisi muslimille Allahin olevan pelkka sarjakuvahahmo. Lyhyesti: se on ihan Nou Nou.


Kuulostelin tovereiden mielipiteita kasvavan kiihtymyksen ja kiihtymyksen pidattelyn vallassa. "Tehdaan taytetty peruna?" "Lihapiirakka?" "Sianlihamuffinssi?" "Myslipatukka!" "Kaaretorttu!" Joo! Jee! Innostusta, kannustusta, yhteismielta ja samaa aaltopituutta. Mina putosin langoilta, siirryin syrjaan liikayhteisollisyyden valtapiirista. En aio olla osa tata tuhoon tuomittua turmion kompaniaa. Mina en suostu seisomaan sen julisteen takana, jossa mainostetaan diabeetikolle soveltuvaa vehnapiirakkaa tai margariinilla ryyditettya uuniperunaa! Pistin lusikkani soppaan, koska haluan pystya seisomaan sanojeni takana. Tamahan on ryhmatyota, yhteismielta ja kompromisseja right? Loysin netista muutaman karppikakun reseptin, joissa oli likimain nolla prosenttia hiilareita, ei lainkaan lisattya sokeria tai jauhoja. Taikina tehdaan munista, liivatteesta, kermasta, maitorahkasta, vah. 86 % suklaasta ja ripauksesta steviaa. Ajattelin, etta niita muokkaamalla saisimme aikaan taydellisen diabeetikko-kaakun. Vaan kuinkas kavikaan? Sain vastaani aikamoisen mielipideryopyn, jonka parhaita hedelmia tassa:

"Jokainen tarvitsee tarkkelysta!"
"Diabeetikko tarvitsee vehnaa!"
"Ei kakkua voi tehda ilman jauhoja!"
"Kermaa! Siina on rasvaa!"
"Meidan taytyy tehda mahdollisimman vaharasvainen tuote!"
"Mita on stevia?"
"Kananmunassa on liikaa kolesterolia!"

Tuli taystyrmays kuin isku palleaan. Naista lahtokohdista on likimain mahdotonta lahtea ajamaan omaa asiaa. Niin mika se minun asiani olikaan? Yksinkertaistettuna: olen sita mielta, ettei diabeetikolle ole mitaan maailman jarkea lahtea kehittamaan tuotetta, joka nostaa verensokeria. Ja sita sokeria kun eivat nosta vain puhdistetut sokerit, vaan kaikki hiilihydraatit hitaammassa tai nopeammassa tahdissa. Yhta kaikki: verensokeri nousee ja  tyyppi tarvitsee insuliinilisan. Miksi siis kehittaa uusi ja innovatiivinen tuote, joka nostaa verensokeria "vain vahan" tai "hitaasti", kun samalla vaivalla voi suunnitella tuotteen, joka ei vaikuta kyseisiin arvoihin ollenkaan? 
Suoraan sanottuna koko projekti on totaalista huuhaapuuhaa. Kaikkein mieluiten astuisin luokan eteen ja kertoisin taman: "Toverit. Kohderyhmamme henkilo ei tarvitse uusia innovatiivisia tuotteita. Diabeetikoille, kuten muillekaan kansalaisille ei tarvitse kehittaa minkaan sortin valipaloja tai jalkiruokia, vaan tata, kuten muitakin kroonisia sairauksia sairastavia ihmisia tulisi kannustaa jattamaan valipalat ja jalkiruoat kokonaan syomatta. Itse kunkin olisi kaikkein jarkevinta keskittya aamiaisen, lounaan ja paivallisen taysipainottamiseen muiden horhoilyjen ja pilkunviilauksen sijaan. Tietakaa, etta pilkun viilaus on yhta tyhjan kanssa, jos vika piilee lauserakenteessa. Ja juuri tama on tilanne meidan tuhoon tuomitun henkilomme kohdalla. Pyydan: Alkaa kehitelko hanelle uusia ruokia! Sen sijaan, kertokaa hanelle, etta kaikki tarvittava on jo olemassa ja etta hanen tulee vain etsia ja loytaa. Siina me voimme tulla avuksi."

Ugh. Olen puhunut.

Paitsi P.S. Pahoittelut aakkosten vajavaisuudesta. Kirjoitan vajaa-aakkoisella kirjaston koneella, mutta ottakaa tama toki kohteliaisuutena: kirjoitan mieluummin teille, kuin opettajalle!

torstai 11. lokakuuta 2012

Kotikadulla tapahtuu kummia asioita

Vakoilen tässä aikani kuluksi naapurinmiestä, joka istuu päivät pitkät tietokoneensa äärellä tekemättä yhden yhtikäs mitään. Kämppikseni otaksui ukkelin tekevän töitä, mutta tuijotettuani hänen pasianssinpelaamistaan ja tyhjän ruudun tuijotustaan riittävän ajanjakson verran, päädyin surullismasentavaan johtopäätelmään; miehellä ei ole elämää. Älkää toki ottako lausuntoani mitenkään kirjaimellisesti; kyllä se näyttää hengittävän ees sun taas ja kiskovan ilmaa nieluunsa ylimääräisten rasvakerrosten puristuksessa kärvistelevien keuhkojensa pohjasta asti. Mekaanisesti ukko on elossa, rutiininomaisesti, jos näinkin raadollinen henkilökuvaus sallitaan. Sen yksilasinen ikkuna on rakosellaan ja aika ajoin näen pullean käsivarren pyyhkäisevän taivaansinistä ikkunaverhoa syrjään sisä- ja ulkomaailman välistä. Se näyttää saumoistaan aukileikatulta sairaalahameelta.


Ikkunan alta kuuluu karhean kurkkuääninen, jollakin ammoisella englanninkielen murteella murjaistu karjahdus. Kurkistan kadulle kahden salaattikipon ja yhden kitukasvuisen basilikaruukun yli ja näen kahdeksankymppisennäköisen syntymävanhan nuorukaisen huutelemassa hävyttömyyksiä kerrostalon ikkunoihin. En saa sanoista selvää, ne ovat kadun kieltä, sitä sellaista aksenttia, jolla kovat syövät pehmeät ja nopeat hitaat. Suurpiirteisempään korvaan miehen mongerrus saattaisi kuulostaa kuuma peruna poskessa puhutulta saamelta. Tai ehkä lauletulta. Niin, laululta se tosiaan kalskahtaa tällaiseen puolikuuntelevaiseen, semi-keskittymishäiriöiseen kuuloelimeen. Mieleni tekee avata akkuna ja innostaa tuota katujen koulimaa, kujien kumaraan painuttamaa kundia elämässä eteenpäin. Hakisi vaikka Talenttiin, siellä kovaäänisyys ei ole rike vaan rikkaus.

Mainitsin ikkunalautani ja kasvikokoelmani. Niin, minä aloin ensikertaa kasvattaa rehuja ihan omakätisesti. Vihreät peukalot eivät tosin siirtyneet minulle geeniperimässä, kenelle lienevät menneet, pienimmälle veljelleni ken ties. Se onkin sellainen veli, joka syö apilankukkia pihamaalta ja käärii kirsikkatomaatteja basilikalehtiin; seitsemänvuotias! Äidillä on poikkeuksellisen vahva vihreysgeeni, joka ei ilmeisesti ole järin periytyvää sorttia. Huippuarvokasta lajia, luulen minä. Itse asiassa niin arvokasta, että solujen kromosomit pitivät sen visusti sisuksissaan hedelmöityksen hetkellä, eivätkä suostuneet luopumaan aarteestaan edes jälkeläisen tähden. Sellainen itsekkyys ei ansaitse minkään valtakunnan hyväksyntää. Kaikki, minkä haluaa omistaa, tuhoutuu, koska mitään ei ole tarkoitettu omistettavaksi. Kaikki, ja puhun nyt tosiaan aivan kaikesta, on tarkoitettu eteenpäin vietäväksi, jaettavaksi, monistettavaksi ja sukupolvelta sukupolvelle välitettäväksi. Solu, joka ei suostu luopumaan geeniperimästään, ei myöskään saa siitä nauttia, koska joutuu alati varomaan varkaita. Omistajan koko elinvoima tuhlautuu omistettavien asioiden vaalimiseen ja kas; kuinka käykään, kun omistaja itse heittää veivinsä ja potkaisee tyhjää ja päätyy kasvamaan saraheinää? Maan multiin menee myös se rikkaus, joka olisi parhaassa tapauksessa ja hyvässä lykyssä saattanut jatkaa kiertokulkuaan muiden ihmisten iloksi. Sellaista iloa tuottaisivat myös vihreät peukalot, sikäli mikäli ne olisi minulle syntymässä suotu.


Uusavuttomuudestani huolimatta olen väenväkisten pakottanut itseni viherpiiperöimään. Yhtä kaikki; basilikan toiveikas oras näyttää taantumisen merkkejä, eivätkä sinnikkääseen nousuun ponkaisseet salaatitkaan huuda hurraata puutarhurintaidottomuudelleni. Ulkoistan syyllisyydentunnon. Vian täytyy olla paitsi sormissani, myös punnan hintaisissa siemenissä. Ei sellaisella summalla, pilkkapunnalla saa parasta, jos nyt hyvää saati tyydyttävää ensinkään! Joskus käy kyllä niin onnekkaasti, että halvalla löytyy hyvää. Päivänä eräänä löysin puoli kiloa taateleita punnalla. Se on jo halpa, sanokaa minun, taatelien rakastajattaren sanoneen. Tällaisia päiviä, piristäviä puntapäiviä osuu todellakin, ihkaoikeasti toisinaan kohdalle. Sellaisina onnenarkihetkinä sitä huomaa, että kaikki ei olekaan vinksin vonksin, eikä ainakaan heikun keikun ja että kaikkialla, täälläkin, tässäkin maassa, jossa mikään ei toimi kuten siellä, missä kaikki toimii ja missä kaiken saa vääntää rautalangasta, eikä rauta aina väännettynäkään tee tehtäväänsä, on aina, ihan aina, sekä apaattinen arkirealismi että sen nurja, epäkurja, iloluontoinen ja pilkesilmäkulmainen takapuoli! Tiedä tämä: se on etupuoli, oikea puoli, joka täytyy etsimällä löytää. Se, joka ei etsi, muuttuu huomaamattaan naapurin mieheksi, joka istuu sisällä mitään tekemättä, näkemättä, haistamatta ja maistamatta. Se pyyhkii nenänsä verhoon, joka on vain kulahtanut sairaalanuttu ja jonka takana elämä tapahtuu.


<3: Maria